Tunnetuilla näyttelijöillä voidaan myydä kaikenlaista scheissea alkaen shampoosta päättyen itse asiaan eli elokuvien mainontaan. Huomattuani ketkä ovat pääosissa en voinut vastustaa mielihalua katsastaa nunnia karkuteillä, vaikka takakannen kuvauksen perusteella leffa vaikutti juuri siltä itseltään. Olisi kannattanut luottaa edellä mainittuun, sillä nykyisellään pätkän ainoa suurempi ansio on valuttaa pääosakaksikon kyvyt lähes kokonaan viemäriin, joskin lopputulos ei jäljellä olevilla lahjakkuuden murusillakaan ole täysin kelvoton.
Brian Hope (Eric Idle) ja Charlie McManus (Robbie Coltrane) ovat työhönsä tympääntyneitä pikkurikollisia, jotka sattuman avustuksella joutuvat mukaan vakavampiin rikoksiin. Erinäisten tilanteiden sekä kavalluksen jälkeen heille jää käteen yhden keikan koko tuotto, rapsakat miljoona dollaria, joiden turvin kaverukset aikovat paeta maasta ja aloittaa uuden elämän jollakin lämpimällä ja kaukaisella saarella. Reissuun lähtö kuitenkin viivästyy ikävällä tavalla, kun suurempien panosten gansterit haluavat rahansa takaisin itselleen. Brian ja Charlie pakenevat nunnaluostariin, josta naisiksi tekeytyneinä saavatkin väliaikaisen turvapaikan. Pian luostarin rauha onkin sitten mennyttä mustapukuisten miehien pyrkiessä sisään.
Leffan ilman muuta suurin ongelma on sen käsittämättömän kesselissä käsikirjoituksessa. Olematonkin logiikka on heitetty mustan aukon tasoiseen roskakoriin ja elokuvan rungon muodostaakin monissa kohtauksissa yleinen kohellus, mikä paikka paikoin jopa toimiikin, mutta tietyssä vaiheessa alkaa jo turruttaa. Lisäksi rauhallisemmat kohtaukset on täytetty niihin sopimattomalla dialogilla. Ammattitaidollaan Idle (Monty Python) ja Coltrane (Harry Potter) paikkaavat aika paljon tästä surkeudesta ja heidän hahmojensa välille syntyy aitoa ystävyyden tunnetta.
Sivurooleissa nähdään aika tuntemattomia nimiä, itse en tunnistanut ketään heistä. Hyvää työtä hekin tekevät, muttei kukaan luostarin abbedissaa esittävää Camille Coduria lukuunottamatta ei jää tarkemmin mieleen. Peruskelvollista työtä siis kuitenkin koko castilta. Pituutta leffalla oli parahultaiset 1½ tuntia, missä ajassa kaikki olennainen ja vähän enemmänkin ehtii tapahtua. Leffan vitsit ovat pääosin kelpo huumoria, mikä ei äidy halvan keinotekoiseksi vaan on sitä hersyvämpää lajia. Nauraa sai kiitettävän paljon, jopa enemmän kuin monissa muissa hauskoiksi tarkoitetuissa elokuvissa.
Ohjaaja Jonathan Lynnin filmografiassa nunnat karkuteillä on sitä samaa ihan ok – huono tasoa. Tämän perusteella voisin jopa katsoa toisenkin leffan häneltä. Jos niissä ei oltaisi heitetty puhdasta lahjakkuutta yhtä pahasti hukkaan. Harvinaisen tasokkaasta huumorista juuri keskipojoja matalampi arvosana.
