Vuonna 1970 eräässä lento-onnettomuudessa surmansa sai 75 ihmistä ja lähes koko Marshallin yliopiston jenkkifutisjoukkue, jättäen Huntingtonin kaupungin historiaan suuren tyhjän aukon ja paljon katkeraa surua. We Are Marshall niminen elokuva kertoo tuosta surullisen kuuluisasta tapahtumasta ja sen jälkeen tapahtuneista asioista. Se muistuttaa paljon kuusi vuotta aiemmin ilmestynyttä Disneyn Remember the Titans- elokuvaa, mutta on kuitenkin selvästi enemmän aikuisille suunnattu teos, koska jo aiheeltaan leffa on huomattavan paljon surumielisempi. Koko komeuden on ohjannut Joseph “McG” McGinty Nichol ja leffamuotoon käsikirjoittanut Jamie Linden.
Alussa käsitellään traagiseen lento-onnettomuuteen joutuneita ihmisiä ja kerronta on hyvin ihailevaa ja kaunista. Ensimmäinen puolituntinen onkin todella tunnepitoinen ja syö koskettavuudellaan varmasti jonkin verran lopusta pois. Omasta mielestäni olisi ollut hienoa jos tästä olisi tehty kaksiosainen elokuva, jossa olisi ensin käsitelty onnettomuus ja vasta toisessa tuo tuhkasta nouseminen. Tosiaan tuon onnettomuuden jälkeen kaupunki ei ole entisensä, mutta yksi harvoista elossa olevista pelaajista; Nate Ruffin (Mackie) päättää taistella Marshallin yliopistojoukkueen uudelleen pystyttämisen vuoksi ja uudeksi päävalmentajaksi kaapataan texasilainen Jack Lengyel (McConaughey).
Kokonaisuuten We Are Marshall on tällaisen ihannoivan sankaridraaman genreeseen kuuluvana yksilönä onnistunut elokuva, sillä se onnistuu koskettamaan syvältä ja nostaa loppujen lopuksi hyvän mielen pintaan. En silti missään nimessä näe, että teos olisi saavuttanut koko potentiaalinsa, sillä aihe on draamaleffaan yksinkertaisesti täydellinen. Äärimmäisen sympaattinen tarina, joka kaiken kukkuraksi on vielä totta. Paljon syvemmällekin tässä ihannoinnissa oltaisiin voitu mennä, mutta ehkä vähän rajumpi lähestymistapa olisi ollut se kaikkein paras ratkaisu, sillä eihän tästä mitään lastenelokuvaa missään vaiheessa oltu tekemässä. Ja edelleen olen sitä mieltä, että teos olisi toiminut paremmin kahtena erillisenä osana, koska tämänkaltainen draama vaatii ihmisten myötätuntoa hahmoja kohtaan, jonka We Are Marshall pystyy järjestämään, mutta kyyneliin en sentään puhjennut vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Paremmilla näyttelysuorituksilla, paremmalla käsikirjoituksella ja syvemmillä henkilöhahmoilla kyyneleet olisi ehkä tuotu pintaan. Eikä tyyliäkään olisi tarvinnut muuttaa juurikaan raskaammaksi, jos em. asiat olisivat olleet paremmin kondiksessa.
Kaikista suurin miinus allekirjoittaneen mielestä oli Matthew McConaugheyn suoritus Texasin murretta vääntävänä leppoisana perheenisänä. Hahmo ei sovi kokonaisuuteen lainkaan.. Itse näin kreisikomediaan sopivan henkilöhahmon keskellä elämää suurempaa draamaa. McConaugheyn vääntäessä toista suupieltä korvaan asti ja heiluttaessa käsiään kuin työtön mykkä Tampereen työvoimatoimiston edustalla, ei voinut olla ärsyyntymättä. Kaveri ei sovi kokonaiskuvaan alkuunkaan ja ylinäyttelemisen katku haisee kauas. En voi sille mitään, että tunnelma särkyi välillä McConaugheyn takia. Matthew Fox vetää aidosti koskettavan roolin ystävänsä menettäneenä apuvalmentajana ja Lost-tähden draamaosuudet sujuivat luontevasti. Anthony Mackien näyttelylahjoja ja Kate Maran kauneutta täytyy myös kehaista.
Vaikka olen harmissani siitä miten paljon potentiaalia jäi käyttämättä, arvioin kyseisen tuotoksen alagenressään keskivertoa paremmaksi elokuvaksi, joka ansaitsee tähtilukemakseen 3,5 tähteä.
