Oikeussalidraama on eräs elokuvan ärsyttävimmistä tyylilajeista: typerästi pukeutuneet herrasmiehet ja -naiset huutelevat milloin “Vastalause!”, milloin “Asiatonta!” ja välillä jopa “Johdattelua!” Manaaja-tyyppiset kauhuelokuvat taas sisältävät paljon oudosti käyttäytyviä ihmisiä, kummajaisia ja pelottavaa puhetta. Emily Rosen riivaajaa yhdistää nämä kaksi hankalaa tyylilajia, jotka helposti epäonnistuessaan menevät överiksi. Elokuva onnistuu kuitenkin välttämään tämän sudenkuopan ja luo varsin mielenkiintoisen yhdistelmän joka onnistuu olemaan aika jännä ja välillä vähän pelottavakin.
Elokuva kulkee takaumina oikeussalissa. Takaumin kulkevat elokuvat ovat usein ihan mielenkiintoisia, ja epätavallinen kerrontaratkaisu ei tässäkään tapauksessa laske elokuvan osakkeita. Itse tarinassa syytetään Richard Moore -nimistä pappia Emily Rosen kuolemantuottamuksesta. Lääkärit ja syyttäjät pitävät Rosen kuolemaan johtaneita ongelmia psyykkisinä mutta Moorella on hurjempi teoria siitä että tämä olikin riivattu. Mutta tekikö Moore oikein yrittäessään manata tyttöparasta piruja ulos sen sijaan että olisi vienyt hänet sairaalaan?
Juttu perustuu löyhästi saksalaisen Anneliese Michelin tarinaan. Michelin tarina ei kuitenkaan todellisuudessa ollut niin dramaattinen kuin tämä leffa mutta milloinkas tositapahtumiin perustuvat elokuvat kovin tarkkoja olisivat. Emily Rosea esittää lähinnä “Dexterin” siskona tunnettu Jennifer Carpenter. Hän ei kovinkaan hyvä näyttelijä, eikä ole tässäkään silloin kun hän esittää Emilyä terveenä. Kohtausten aikana hän kuitenkin pistää pystyyn niin apokalyptisen show’n että oksat pois. Muut näyttelijät ovat yleensä “ihan hyvä” -tasolla, eli eivät tee suurempaa vaikutusta mutteivat ärsytäkään. Isä Moorea tulkitseva Tom Wilkinson teki kuitenkin positiivisen vaikutuksen. Useimmat hahmot, Emily Rose mukaanlukien, jäävät kuitenkin valitettavan etäisiksi.
Kyseessä on siis päällisin puolin toimiva draama/kauhuelokuva. Kauhupuoli toimii ihan hyvin mutta nojaa liikaa sätkyttelyyn vaikka tähdänneekin enemmän tunnelman luontiin. Vaikka Emily Rosen (ja oikeammin Anneliese Michelin) tarina jääkiin askarruttamaan, ei se kykene synnytämään sellaista häiritsevää henkistä tuskaa kuin psykologisen kauhun pitäisi. Draamana elokuvana toimii paremmin muttei luo sellaisenakaan mitään mullistavaa. Emily Rosen riivaaja on siis varsin hyvä elokuva molemmissa lajityypeissään ja yksi niitä valitettavan harvoja elokuvia joiden toivoisi olevan pidempiä. Kuitenkin potentiaalia olisi ollut enempäänkin ja kaikki elokuvan pääpiirteet on jo toteutettu muissa elokuvissa hienommin.
