Floydin posse sai 70-luvun alussa varsin omalaatuisen päähänpiston. Roudataan soittovehkeet, koira, congi ja itsemme laavamassojen alle hautautuneen muinaisen Pompeijin rauniolle ja soitetaan muutama biisi. Yleisöä ei luonnollisestikaan ole paikalle raahautunut rikkomaan tätä audiovisuaalisen fiilistelyn harmoniaa.
Pink Floydin Live at Pompeii on varsin harvinaislaatuinen live-tallenne. Teoksessa kuvataan bändin soittoa mitä psykedeelisimmistä kuvakulmista, sekä zoomaillaan eksoottisin antiikin taide-esineisiin, laavavirtoihin ja hengaillaan kuumien lähteiden äärellä. Biisit kulkevat läpi varmasti sekä mukavasti improvisoiden, ja kokonaisuutena pläjäys onnistuukin parhaimmillaan luomaan kotikatsomoon äärimmäisen hienon ja tajuntaa laajentavan yleisfiiliksen.
Bändin soitto on silkkaa timanttia ja entisaikojen jylhyys on kenties innostanut myös Nick Masonin yleiseen linjaansa verraten varsin räväköihin suorituksiin patteristonsa takana. Rumpukapulakin häviää jossain vaiheessa mutta komppi kulkee. Wright ja Waters hoitavat tonttinsa rutiinilla, joka sekin on Floydin tapauksessa useimmiten silkkaa karkkia, niin myös tässäkin tapauksessa. Gilmour rääkkää keppiänsä kiitettävästi ja Echoesin kitaroinnit ei jätä koskaan kylmäksi.
Osa biiseistä on vedetty livenä suoraan paikan päältä, ja osa on studiossa purkitettuja nykäisyjä, höystettynä alati taustalla rullaavalla värikkäällä happokuvaraidalla. Ratkaisu rikkoo hieman kokonaisuutta, mutta toimii näin jälkikäteen ajatellen kuitenkin ihan mukiinmenevästi. Echoes on takuuvarma tajunnanräjäyttäjä joka kerralla, samoin mielipuolinen instrumenttien rääkkäysorgia A Saucerful of Secrets sekä Watersin kosmoshumina Set the Controls for the Heart of the Sun. Mademoiselle Nobs tai paremmin Seamus, eli tämä Floydin omasta mielestään varsin hyväkin vitsi musiikin tahdissa haukkuvan koiran muodossa ajaa asiansa siinä sivussa eräänlaisena mukavana kevennyksenä. Masonin kalikankatoamisbiisi onkin sitten se klassinen kalikankadottajan mylvähdyksellä varustettu One of These Days(I’m Going to Cut You into Little Pieces) ja lisäksi bonuksena on mukana studioräkäisyt parista Dark Side of the Moonin klassikkovedoista elikkäs näistä Us and Themistä ja Brain Damagesta. Kokonaiskestoa höskällä on semmoiset puolisentoista tuntia, tosin tämänsorttista herkkua olisi mieluusti kuullut pidempäänkin. No kaikkee ei voi saada, ei käy poraaminen.
nimimerkki: Cuomi
