Kauhuleffoissa on jo pitkään ollut jos jonkinlaisia ylikokoisia tuholaisia. Aina jättigorillasta valkohain tatuoidun isoveljen kautta atomijättimuurahaisiin. Upean nimen omaava [I]Night of the Lepus[/I] ottaa hirviöikseen jättiläisjänikset! No bullshit – jättilaisjänikset. Sanottakoon että lopputulos on juuri niin älyvapaa kuin lähtökohdalta voi odottaa.
Paljaaksi järsityssä juonessa tuholaisongelmaa yritetään ratkoa haulikkoa ekohenkisemmällä metodilla. Luonnollisesti homma paukkuu silmille ja mutantoituneet ja [B]lihaa ahmivat[/B] lagomorfit alkavat riehua oikein urakalla. Asiantuntevat tieteilijät, Roy (Stuart Whitman) ja Gerry Bennett (Janet Leigh) luonnollisesti tutkiskelevat asiaa.
Se mikä William F. Claxtonin ohjasteleman jänisjahdin kohottaa Ö-sarjan surkeudesta suoraan raskaan sarjan calccunaksi on haudanvakavan toteutuksen ja kaikkea muuta kuin vakavasti otettavan lähtökohdan ristiriita. Siipikarja- tai tässä tapauksessa pienjyrsijäarvoa lisää myös ilmiselvä taito millä tämjä elokuva on tehty. Näyttelijöissä on on laatunimiä ja tekninen toteutuskin toimii omassa sarjassaan. Se tarkoittaa sitä että aiemmin nähty käsikirjoitus rakentaa lähtökohdan, mysteerisiä kuolemantapauksia ja sitten laittaa “spektaakkelin” isolle vaihteelle. Se iso vaihde kylläkin kurvaa täysin väärään suuntaan melko hitaasti.
Näyttelijäntyö ei tuhoa elokuvaa, mutta ei myöskään nosta sitä erityisen laadukkaaseen sarjaan. Ammattitaidon puutteesta ei casting-osastoa pidä syyttää ja pitäähän näyttelijöiden tienata kaljarahansa. Valitettavasti kukaan ei tainnut huomata kuinka calccuna kasvoi kokoa, alkoi kaakattaa ja lopulta karkasi häkistään maailmalle.
Lyhyesti sanoen [I]Night of the Lepus[/I] epäonnistuu surkeasti päämäärässään, mutta onnistuu tahattomana komediana erittäin hyvin. Myönnän suoraan että hillittömän nauramisen takia osa elokuvasta jäi näkemättä. Tämä on kauhuelokuvan käsittämätön, ainutlaatuinen naurumekkala puhtaasta paskasta.
