Anna sille pallo (muodolla ei väliä) sekä pari pelikaveria ja kohta se jo telmii lapsen lailla kentällä – satoi tai paistoi.
Anna sille päkki olutta ja sen vaitonaisuus rakoilee; sen vähät sanat saattavat edelleen olla kirosanoilla ja alapäätermeillä painotettuja, (teennäisenkin) machoja, mutta hiljalleen lämpö näkyy, viimeistään siinä vaiheessa, kun puheenaiheeksi tulee parisuhde ja oma nainen (muodolla ei väliä) – ollaan sitten kuinka pohjoisessa tahansa.
Anna sen olla oma rujo itsensä ja kuvaa se, kuten Mika Ronkainen Freetime Machosissa on kuvannut: pelikentillä, perheensä luona tai vaikka umpikännissä jossain porttikäytävässä… ja yhtäkkiä tämä enemmän tai vähemmän mystinen se, suomalainen mies, saattaa olla olento, joka kykenee puhumaan – ehkä jopa pussaamaan.
Murheellisten joutsenlaulujen maan karua ja pukahtamatonta mieshahmoa on käsitelty lauluissa, kirjoissa sekä elokuvissa jo niin paljon, että oli helppo ennakkoon (suomalaisen pessimistisesti!) olettaa Freetime Machos -dokumentin karahtavan heti johonkin kossulta lemuavaan kivikkoon. Sitä se ei onneksi tee, vaan oululaisen OYUS Rugby -joukkueen ympärille sijoittuva leffa jopa onnistuu tiivistämään jotain koskettavaa 86-minuuttisella pelireissullaan.
Marginaalilaji rugby tuntui sekin aluksi oudolta valinnalta tämänkaltaisen projektin punaiseksi langaksi, mutta mitä enemmän asiaa pohtii, sitä paremmin lajin kontaktipainotteisuus, tuntemattomuus ison yleisön silmissä ja pienen porukan vähäeleinen voitontahto sopivat tarkasteltaviksi. Lopulta tuo mustelmia vapaaehtoisesti harrastajilleen halajava kummajaislaji onkin vertauskuva toiselle kummajaiselle – pääaiheelle itselleen.
Kuten dokumenteissa yleensä, hahmojen – siis oikeiden ihmisten – lähelle päästään helpoiten nolouden kautta. Pelireissujen kosteiden jatkojen Kyllä mä saan keltä vaan! -uhossa ja siinä kuulussa joukossa tiivistyvässä tyhmyydessä on kaikki ainekset valtaisaan nolouteen, mutta tällä kertaa kenestäkään ei kasva ns. dokumentin uhria, vaan jokainen jätkistä selviää puhtain paperein. Olkoonkin että lapsosia kuin liukuhihnalta tehtailevan perheenisä Mikon rooli leffan virallisena hymyilevänä symppiksenä on paljon selvempi kuin provokatiivisemman Matin. Kolmannen keskeisen henkilön eli kirjailijahemmo Jarmon autontyöntelysegmentit ovat ihan hauskoja Prkl, minähän teen näin, koska olen Suomeen syntynyt ja olen mitä olen -asenteensa vuoksi. Toisaalta sen erään suuryrityksen julmuuden ruotiminen miesten välisen ystävyyden sivuaiheena käy jo aavistuksen irralliseksi, vaikka ideana onkin kai ollut kuvata nykyajan epävarmuustekijöitä miehuuden määritelmän rinnalla.
Oululaiselle katsojalle viimeistään leffan tutut ja rakkaat maisemat – Yliopiston vihreistä naulakoista aina keskustan kulmille saakka – kruunaavat kokonaisuuden, joka välistä naurattaa ja silti peilaa kohdettaan kaunistelemattomasti ja ivaamatta. Kun tähän vielä ynnätään Ahti Marja-Ahon ja Samuli Putron herkät versioinnit Putron vuoden takaisen soololevyn materiaalista, Freetime Machos on kirkkaasti kiitettävän puolella.
PS. Alleviivatusta suomalaisuudesta huolimatta naapurissa ruotsalaisenkaan ei tarvitse Freetime Machosia katsellessaan todeta, että ”Lokinpaskat ja suomalaista melankoliaa…”.
