Tarzanin legenda jatkaa Hollywoodin vimmaista uudelleenlämmittelykulttuuria tuomatta päähenkilöihinsä tai heidän maailmaansa oikeastaan yhtään mitään olennaista uutta. Toisaalta kyseessä ei flashbackeja lukuun ottamatta ole apinoiden kuninkaan syntytarina sinänsä, eikä myöskään minkään entuudestaan tutun Tarzan-tarinan uusinta. Mitään niin ennennäkemätöntä tai uskomatonta elokuva ei kuitenkaan tarjoa, että sen tarpeellisuus tulisi perustelluksi. Päinvastoin juoni sisältää kaikki seikkailuelokuvan tutut käänteet ja ällöttävät makeilut sinkoutuen kliseestä toiseen kuin apinamies liaanista.
Alkuperäistarinassaan Tarzan on oikealta nimeltään John Clayton III, lordi Greystoke, joka vanhempiensa kuoltua päätyy apinoiden kasvattamaksi ja ryhtyy eräänlaiseksi viidakon oikeudenpuolustajaksi. Myöhemmin hän tapaa tulevan vaimonsa Janen ja päätyy viettämään aikaa myös sivistyksen parissa.
Tarzanin legenda käyttää tuttuja puitteita ja muuttaa lähinnä simpanssit gorilloiksi. Tarinan alussa Clayton (Alexander Skarsgård) elää jo Janen kanssa Lontoossa aatelisasemansa mukaisesti. Kuuluisa lordi kutsutaan Kongoon tutustumaan kotiseutunsa ottamiin edistysaskeliin, mutta tyrmää ehdotuksen. Salajuonesta tietämätön amerikkalainen poliittinen neuvonantaja George Washingon Williams puhuu vastahakoisen Claytonin ympäri, joka päättäkin ottaa reissun kotiseutumatkailun kannalta.
Kaikille tuttu Tarzanin tarina on toki sepitettä ja sellaisena siihen kuuluu tietty epäuskottavuus myös nykyaikaisella tekniikalla toteutetussa versiossa. Sen ei kuitenkaan tulisi tuntua silkalta sadulta samoissa määrin kuin erinäiset lumikit ja liisaihmemaassamodernisaatiot. Tarzanin legendan suurin ongelma onkin sen epäuskottavuus oikeastaan kaikilla osa-alueilla.
Lähtoasetelmalle suotua armahdusta joutuu katumaan, kun muutoinkin lähinnä yhden katselukerran kestävän seikkailun kuvakerronta sortuu yllätyksettömäksi viidakkorillutteluksi, jossa stuntit ja tietokone-efektit erottuvat toisistaan kuin vesi ja öljy. Yltiöromanttiset kohtaamiset villieläinten kanssa ja satojen metrien mittaisia tarkkuussingahduksia mahdollistavat liaanit ovat juuri sellaisia realismia ja katselunautintoa nakertavia typeryyksiä, jotka olisivat olleet helposti korvattavissa.
Kertakäyttökertomusta ei pelasta edes näyttelijätyö, joka on kokonaisvaltaisesti näinkin nimekkäältä tähtikaartilta yllättävän puisevaa. Skarsgård vastaa kieltämättä ulkoisesti Tarzanin nimen synnyttämää mielikuvaa, mutta siinä kaikki. Ennakkotietojen perusteella räiskyvän roolisuorituksen tulevassa Suicide Squadissa tarjoileva Margot Robbie tosin on hankaluuksia kerjäävällä virneellä varustettuna Janena hieman totuttua kipakampi neito hädässä. Isommista osista vakuuttavinta jälkeä tekee Djimon Hounsou Tarzanille katkeroituneena heimopäällikkönä.
Samuel L. Jacksonin rooli mustaihoisena poliittisena vaikuttajana koettelisi aikakauden huomioon ottaen uskottavuuden rajoja ja tuntuisi lähinnä Oscar-skandaalin liennyttelyltä ellei George Washington Williams olisi todellinen historiallinen henkilö. Hahmon sisällyttämisessä tarinaan voi toisaalta piillä juuri tällaisia tarkoitusperiä. Olisihan pelkästään alkuasukkaiden ja valkoisten sortajien muodostama kahtiajako tämän päivän ilmapiirissä hivenen tulenarka asetelma. Jacksonin roolisuoritus on erinomaista peruslaatua, mutta kiireisen näyttelijän liukuhihnatuote, eikä mitenkään erityisen mieleenpainuva.
Ehdottomasti kiinnostavinta on seurata, minkälaisin keinoin suurelokuvien pääkonnaksi profiloitunut Christoph Waltz pyristelee eroon aiemmista vastaavista rooleistaan. Harmi kyllä eroiksi muodostuvat lähinnä hahmojen maneerit ja päähänpinttymät. Muutoin Tarzania vastaan asettuva Leon Rom on vain eri aikakauden Blofeld tai Hans Landa. Todellisuudessa näyttelijä kykenee luultavasti monipuolisempiin suorituksiin, mutta on vain käsikirjoituksen armoilla.
Elokuva parantaa tahtiaan loppupuolellaan ja tempaa sentään hetkittäin mukaansa. Muutamat kohtaukset, joita ei sentimentaalisuudella aivan ammuta yli, voivat nostaa jopa tunteet pintaan. Ihmisten ja eläinten välinen kanssakäyminen onnistuu kirvoittamaan peräjälkeen niin liikutuksen kuin vihan kyyneleitä.
Uskottavuusongelmien selkein aiheuttaja on alhainen ikäraja. Se toki tarjoaa mahdollisuuden suurempiin lipputuloihin, mutta tuloksena on vain varjo siitä, mitä Tarzan-tarina voisi Deadpool-menestyksen vanavedessä olla. Nyt se on aikuiseen makuun aivan liian lapsellinen ja paikoitellen suorastaan naurettava. Nuorisoelokuvaksi se on liian naiivi ja kirkasotsainen ja lastenelokuvaksi puolestaan hivenen liian uskallettu ja väkivaltainen siitäkin huolimatta, että monet sen toimintaotoista jäävät vaille muutaman viimeisen sekunnin nautinnollista loppusilausta. Aivan kuin junan istuimet ja 3D-lasit, myös Tarzanin legenda on tehty sopimaan kaikille, eikä siksi sovi kenellekään.
Jos kuitenkin jollekin, niin ehkä Tarzan-tarinoiden ystävälle – siitäkin huolimatta, että viidakon valtiaan ikiaikainen apinaystävä Cheetah ei elokuvassa esiinny. Voihan elokuvan ansioksi sentään muilta osin lukea sen uskollisuuden klassiselle alkuperäismateriaalilleen. Mukana ovat tutut elementit aina eläinten kanssa kommunikoinnista alkuasukasheimoihin ja valkoisiin riistäjiin.
Tarzanin legendan voi lisäksi nähdä päivän polttavia ongelmia kritisoivana kannanottona ja etenkin villieläinten ja ympäristön hätähuutona. Ihmiskunnan menettelytavat ovat tulleet 1800-luvulta olennaisissa asioissa pelottavan vähän eteenpäin.
Onneksi elokuva ei kuitenkaan ole yritys tuoda Tarzanin hahmoa tähän päivään, sillä se olisi luultavasti ollut jotakin kammottavaa.
