Jotkut elokuvat saavat katsojan miettimään näkemäänsä. Erityisesti silloin kun elokuva on surkeasti toteutettu, kehnosti näytelty ja kaikilla tavoilla huono. Edward D. Wood Jr. (Johnny Depp) on lahjattomien elokuvantekijöiden legenda ja muutenkin hupaisa tapaus. Kyvykäs ohjaaja ja yhtä kyvykäs näyttelijä ottavat siis maailman huonoimman elokuvantekijän tarkkailuun ja elokuva Ed Woodista luonnollisesti venyttää faktoja, mutta onnistuu olemaan viihdyttävä ja kaunis satu nujertumattomasta optimistista.
Ed Wood (Johnny Depp) on siis vähemmän kyvykäs uurastaja Hollywoodissa. Erilaisilla koirankujeilla hän onnistuu haalimaan rahoittajia elokuvilleen. Ensimmäisenä syntyi roskatuottajan alaisuudessa [movie]Glen vai Glenda?[/movie] Se on sisällöltään epämääräinen dokumentti transvestiitista ja nimiroolissa on luonnollisesti ohjaaja itse elämäkerrallisessa työssä. Sitä seurasi [movie=1955]Hirviön morsian[/movie] ja silkkojen kalkkunaelokuvien suuredustaja: ylittämätön [movie]Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta[/movie] ja kaikissa niissä oli tähtenä uransa raunioilla surumielisesti istuva Bela Lugosi (Martin Landau). Lugosin lisäksi Vampira (Lisa Marie) on Woodin henkilöstönä, kuten myös Tor Johnson (George ‘The Animal’ Steele) ja lauma Woodin epämääräistä tuttavistoa. Ponnistelussa on mukana uskollinen vaimo Kathy (Patricia Arquette) joka oli loppuun asti mukana.
Tim Burton ottaa siis maailman huonoimman elokuvan ohjaajan suurennuslasin alle ja luo silkkaa elokuvaa. Kunnioittavalla taiteella elokuva keskittyy päähenkilönsä “uran” kukoistukseen ja jättää sen vingahtavan lopun pois.
Johnny Depp tekee erinomaisen suorituksen Woodina. Edin kiistätön into on tarttuvaa, hänen optimisminsa rohkaisevaa ja häntä ei missään nimessä esitetä ilkeänä, itsekkäänä tai piittaamattomana – hän on vain autuaan tietämätön kyvyttömyydestään. Martin Landau on yhtä erinomainen vanhana ja uupuneena Bela Lugosina, jonka tähti on himmennyt. Ainoastaan Ed Wood vielä luottaa häneen ja antaa hänelle tilaisuuden työskennellä. Molemmat pääroolit eivät ole esitettyjä hahmoja – he ovat Ed Wood ja Bela Lugosi jotka astuvat Johnny Deppin ja Martin Landaun ruumiisiin.
Sivurooleissa remuaa vakuuttava lauma huomattavan kyvykkäitä näyttelijöitä. Ainoastaan erittäin ammattitaitoinen näyttelijä pystyy olemaan erittäin epäpätevä näyttelijä ja näissä rooleissa George ‘The Animal’ Steele mörähtelee susirumana Tor Johnsonina ja Bill Murray on pelkästään outo. Vincent D’Onofrio on oppikirjaesimerkki kohtauksen varastamisesta.
Tragikoomisesti värittynyt kuvaus suuresta epäonnistujasta ei kuitenkaan ole tyly, sillä Ed Wood uskoo itseensä ja työryhmäänsä. Hän on työteliäs, kekseliäs ja herkkä. Hän lisäksi kärsii kaikista samoista esteistä kuin alansa ihmelapsi Orson Welles (Vincent D’Onofrio) ja näiden kahden ääripään fiktiivinen, mutta maaginen kohtaaminen on silkka oodi taiteilijoille kaikkialla. Lisäksi molempien historia tuntien kummankin ura oli päättyessään vingahtanut – luonnollisesti tietysti eri korkeuksissa, mutta täsmälleen samoin.
Hienot näyttelijät ja asianmukaisella manialla kerrottu tarina maailman surkeimmasta ohjaajasta on oodi taiteen hulluudelle ja samalla ihmisen rohkeudelle toteuttaa unelmaansa. Myös silloin kun ne ovat kalkkunaviipaleita.
