Marx-veljesten parhaimmistoon kuuluva Ilta oopperassa toisintaa veljesten muissakin leffoissa pilkahtelevaa kaavaa: veljekset riehuvat, Margaret Dumontin arvokas lady paheksuu ja kaunis tyttö saa tavoittelemansa komean pojan. Se, mikä erottaa Illan oopperassa esim. Marx-komedioista Hevosensulat ja Päivä tavaratalossa, on osaava näyttelijäpari Carlisle & Jones. Kitty Carlisle ja Allan Jones eivät näytä puisevilta statisteilta absurdin huumorin aallokossa. He pikemminkin uivat kuin fisut Marxien komiikan pyörteissä.
Tämä stoori alkaa Italiasta (vaikka vihjeet siitä hävitettiinkin filmistä toisen maailmansodan vuoksi), jossa rikas rouva Claypool (Dumont) törmää niljakkaaseen Otis B. Driftwoodiin (Groucho Marx). Koska Driftwood on ehtymättömät tärkeät suhteet omaava pummi ja Claypool taas seurapiirisuhteiltaan aivan onneton, pari sovittautuu yhteen. Driftwood houkuttelee Claypoolin sijoittamaan oopperaan – jota Driftwood itse asiassa vihaa, mutta jossa hän kuitenkin on töissä – luvaten Claypoolille arvokasta seuraa. Kohta sopassa lilluvat ylipalkattu oopperalaulaja Rodolfo Lasparri (King), hänen suuresti ihailemansa laulajatar Rosa Castaldi (Carlisle) ja tämän poikaystävä, tuntematon tenori Riccardo Baroni (Jones). Keitosta hämmentävät Driftwoodin muassa rutiköyhät apulaiset Fiorello ja Tomasso (Chico & Harpo Marx). Kyseessä on siis takuuhauska Marx-leffa, joka on kuulu mm. kohtauksesta, jossa hillitön määrä populaa yrittää ahtautua Otis B. Drifwoodin minimaaliseen laivahyttiin.
Filkan huumori on ihastuttavan joustavaa, mikä tekee siitä iätöntä. Kaikesta näkee, että sketsien eteen on tosissaan paiskittu töitä – kuinka muuten ne sujuisivat niin rennolla rutiinilla?
Kaikki leffaan osallistuneet Marxit näyttävät olevan kybällä mukana juonessa, joten kuolleita hetkiä ei nähdä. Siitä on kiittäminen myös Kitty Carlislea ja Allan Jonesia, jotka leffan kommenttiraidan mukaan vieläpä laulavat itse hankalat oopperakohtauksensa. Ooppera, joka usein muutenkin voi näyttää koomiselta, lienee valmentanut ainakin Carlislea omaan rooliinsa. Hänen hohtonsa näyttää tarttuvan myös Allan Jonesiin, mistä johtuen koko elokuva vaikuttaa ehkä paljon ryhdikkäämmältä kuin MGM:llä osattiin aikoinaan odottaa.
Ilta oopperassa on tähtihetki niin ohjaaja Sam Woodin kuin lavastaja Edwin B. Willisinkin uralla. Toki esim. Willis pääsi näyttämään kykynsä myös sellaisissa leffoissa kuin Ninotchka (1939), Tyttö ja kosija (1944) ja Ihmemaa Oz (1939), mutta eipä Ilta oopperassakaan näytä miltään pahvilaatikkoon sullotulta marionettishow’lta. Jos leffasta jotain moitittavaa pitäisi etsiä, sellaiseen voi löytää aihetta musiikkipuolelta. Vaikka elokuvan musiikki (muu kuin ooppera) onkin joskus ollut peräti hittikamaa, ei kaikkien biisien voi edes olettaa kestävän aikaa. Samaten joitakin katsojia voi häiritä elokuvan mustavalkoisuus, joka ulottuu tietysti myös pahisasetelmaan asti. Äijä on häijy, jos sillä on häijyt viikset ja katse. Eikä se tietysti ajattele muuta kuin rahaa, jossa kaiken pahan ”rootsit” tönöttävät.
Leffasta on olemassa myös uusversio, joka kulkee suomeksi nimellä Älypäät. Siinä irvaillaan oopperan sijasta baletissa ja hauskuus väkinäisempää kuin tässä elokuvassa. Siis siitä huolimatta, että John Turturro miltei mahtuukin Groucho Marxin kenkiin.
