3D on paljon puhuttu elämys, jota monilla paikkakunnilla ei ole vielä mahdollista kokea. Animaatio taas on genre, jossa 3D:tä tuntuu ilmaantuvan markkinoille eniten – ainakin tällä haavaa. Yksi näistä kolmannen ulottuvuuden leffoista on Coraline, tarina tytöstä, joka olisi halunnut itselleen mukavemmat vanhemmat.
Coraline (Fanning) on muuttanut uuteen asuntoon vanhempiensa kanssa. Tyttöraasun vanhemmat ovat kiinnostuneempia omista projekteistaan kuin lapsestaan, joka sitten lähteekin etsimään parempaa elämää. Aidan, tai tässä tapauksessa seinän, takana oleva maailma houkuttaa. Coraline ei halua jäädä toimettomana kipristelemään sietämättömään tilanteeseen, joten hän päättää lähteä etsimään sitä oikeaa kodin lämpöä ja rakkautta.
Leffan visuaaliset yhtymäkohdat Painajainen ennen joulua -animaatioon ovat selviä, sillä tämänkin rainan takaa löytyy mies nimeltä Henry Selick. Hän, joka odottaa näkevänsä jotain samanlaista kuin kirjailija Neil Gaimanin nimellä ratsastavassa Coraline-sarjakuvassa, joutuu seikan vuoksi varmasi hämmennyksiin. Hahmot eivät ole ollenkaan samannäköisiä. Mutta, tämä Selickin uusin elokuva on näyttävästi toteutettu, joskin 3D:tä paremmin tuntevat voisivat väittää, ettei heebo ole käyttänyt uuden tekniikan mahdollisuuksia tarpeeksi hyödykseen. Vauhdikkaimmissa kohtauksissa tavaraa lentää katsomoon. Pariin otteeseen jopa jokunen hahmo venyy ulos kohti katsojia, mutta kaikissa tapauksissa kolmannen ulottuvuuden käyttäminen elokuvan hyödyksi vaikuttaa yllättävän varovaiselta.
Elokuvansa sisällön puolesta Selick tuntuu pelaavan varman päälle. Alkuun Coraline on elokuva, jota voisi verrata Naapurini Totoroon – verkkainen temmoltaan, ja kiehtovalla tavalla epäselvä sanomansa puolesta. Mutta mitä edemmäs tarinassa päästään, sitä alleviivaavammaksi ja samalla perinteisen satukirjaimaisemmaksi elokuva muuttuu. Puuttuu vain, että lopussa seisoisi kiehkuraisin kirjaimin: sen pituinen se. Toisaalta, ainakin katsomossa kanssani yhtä aikaa istunut englantilainen lapsijoukko äänteli ilahtuneesti jopa kaikkein ennalta arvattavimmissa ja yksinkertaistetuimmissa kohdissa. Jäikö heille elokuvan opetuksesta mitään mielikuvaa – se on toinen juttu.
Coralinen visuaalinen ilme on yhtenäinen läpi elokuvan. Taustat ovat värikkäitä ja rikkaita detaljeista, joita katsoessa ei voi kuin huokaista ihastuksesta. Animointi näyttää kuitenkin välillä siltä kuin tekijöillä olisi ollut liian kova kiire saada leffa valmiiksi. Hahmojen ja kameran liikkeet ovat paikoin nykiviä, mikä voi tuntua ärsyttävältä. Ärsytyskynnystä hipoo myös elokuvan yksitoikkoinen taustamusiikki, jota voisi myös lallatukseksi kutsua.
Opettavaisena tarinana erään tytön kohtalokkaasta löytöretkestä Coraline on mukavahko raina. Koska päähenkilö on tyttö, poikien voi olla hankala löytää leffasta samaistumiskohdetta. Niinpä koko perheen elokuvaksi Coraline viihdyttääkin ehkä eniten nuoria tyttäriä ja äitejä.
