Victor Hugo kirjoitti kuvauksen 1400-luvun Pariisin kirkosta. Siellä majailee muotopuoli Quasimodo (Charles Laughton) ja ankara tuomari Frollo (Sir Cedric Hardwicke) iskee silmänsä mustalaistyttö Esmeraldaan (Maureen O’Hara). Siitähän alkaa melkoisen epämiellyttävä juonittelusoppa mihin mahtuu ruoskintaa, murhaa ja ihan vaan kieroilua.
Charles Laughton kantaa massiivista maskia ja Quasimodo on epämuotoisuutensa uhri. Työnsä kuurouttama, selkävammainen, hirviömäisen ruma ja sosiaalisesti eristynyt olio kuitenkin osaa puhua ja kirjoittaakin, joten hän ei missään nimessä ole tyhmä. Sir Cedric Hardwicke on kivikasvoinen tuomari joka toimii armoa tuntematta ja teräksisen itsekurin hajotessa hän on äärimmäisen vaarallinen. Maureen O’Hara omaa villiä kauneutta ja ei ole ollenkaan vaikea huomata miksi se rikkoo voimakkaatkin mielet ja aikaansaa yleistä häiriötä.
William Dieterle ohjaa vakuuttavan jyrkkävarjoista sovitusta klassikkoromaanista mikä keskittyy juurikin hahmoihin ja tunnelmaan ja sovitus hieman muokkaa alkutekstin tapahtumia ja siinä on hienoja kohtauksia. Kuassimoa hakataan ja tämä tappelee melkoisen hurjasti ollen samalla traagisen tietoinen omasta epämuotoisuudestaan.
Kuvasto on komeaa ja näyttelijät tekevät vankkaa työtä rooleissaan. Suuresti Allekirjoittanutta kuitenkin vaivasi se että Quasimodo, Esmeralda, Frollo ja ranskalaista gotiikkaa edustava katedraali ovat niin tehokkaasti junttautuneet yleiseen kulttuuritietämykseen että heidän tarinaansa on vaikea ottaa vakavasti. Joka tapauksessa Hollywood-voimin toteutettu [I]Notre Damen kellonsoittaja[/I] antaa voimakkaan oppitunnin ulkomuodon ja mielen eroavaisuuksista.
