Eletään 1970-luvun loppua Oulussa. Konkurssiin menneen vientiyrityksen dirikka Aarno Lamminparras elää suomalaisen miehen painajaista. Perheen elatus ei onnistu työttömältä, ja taustalla on tuomioita yrittäjän vilungistakin.
Aarno lähtee muijan möykän saattelemana Helsinkiin hakemaan töitä. Matka on tarkoitus taittaa lentokoneella. Vauhtia matkaan Aarno ottaa pullon suusta. Epävakaa työtön päättää kaapata matkavälineensä. Aarno Lamminpartaasta tulee Suomen ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa, lentokonekaappari.
Heti alkajaiseksi on sanottava että kyseessä on faktaan pohjautuva fiktiivinen elokuva, ei tarkasti todellisuutta seuraava tapahtumakuvaus. Kaapparin tekijät ovat ottaneet pohjiksi Lauri Puintilan kirjan ”Kaappari Lamminparras” ja mukaelleet tapahtumia valkokangaskuntoon. Esim. kaappauksen ajankohta on muutettu syyskuusta -78 pääsiäisen aikaan, hahmogalleria ei vastaa todellisia tyyppejä ja kaapatun koneen reitistö on muutettu. Eli suhtautukaamme Aleksi Mäkelän elokuvaan niin kuin fiktiiviseen elokuvaan pitää suhtautua.
Kaapparissa ohjaaja Mäkelä palaa ikään kuin lähtöruutuun. Hänen alku-uran elokuvissa suurin jännitys oli, livahtaako leffa farssin puolelle. Esan ja Vesan jälkeen Häjyt onnistui, ja se kolahti koska taiteilu draama-komedia –linjalla onnistui hienosti vajoamatta farssiksi. Kaapparissa näin ei valitettavasti käynyt, vaan osa leffasta menee spedeilyksi.
Lentokoneen sisällä olevia tapahtumia kuvataan draamana Kari Hietalahden (Aarno Lamminparras) ja Aake Kallialan (koneen lentokapteeni) johdolla. Välittömästi kun kerronta siirtyy kuvaamaan koneen ulkopuolista toimintaa, lähinnä viranomaisten touhutusta, tyylilaji putoilee farssiksi. Farssiutumista johtaa Miitta Sorvali Suomen liikenneministerinä. Eikä ulkoministeri Paavo Väyrysen tai presidentti Urho Kekkosenkaan kuvaus ole muuta kuin sketsien liimausta kokonaisuuteen. Kaappari on kuin TV-sarja Roban väliin olisi tungettu paloja TV-sarjasta Hauskat kotivideot.
Joku saattoi nielaista Da Capon väärään kurkkuun, kun edellä mainitsin draamaosuuden johtajiksi valtakunnan hauskuuttajista Kari Hietalahden ja Aake Kallialan. Mutta näin se vain on. Hietalahti esittää hienosti oikukasta Lamminparrasta, ja Kalliala vakaata lentokapteenia juuri niin kuin maallikko ajattelee vastuullisesta kapusta. Kallialan kohdalla voisi puhua karismasta ja Hietalahden kohdalla heittäytymisestä.
Mitä kaikesta jäi käteen. Kaapparissa haluttiin ilmeisesti henkilökuvata tasapainotonta päähenkilöä ja uuden tilanteen eteen joutuvien viranomaisten sähellystä. Ensin mainitussa onnistuttiin, jälkimmäinen karahti tonttiin.
Aikalaiset tietävät tapahtumien faktat, ja muut saavat ne tietoonsa vaikka Wikipediasta. Itse kaappauksen kulkua mielenkiintoisempi lähtökohta olisi ollut pureutua henkilöön nimeltä Aarno Lamminparras, varsinkin kun nähdyn perusteella se olisi onnistunut – tehdä siis puhdas draama Kahdeksan surmanluotia tapaan. Elokuvan nimikin johdattelee enemmän henkilöön kuin tapahtumaan.
No tehty mikä tehty, ja katsottu mikä katsottu. Ankean 70-luvun ajankuvauksesta Kaappari ei käy, tapahtumien faktakuvaus se ei ole. Kaappari on viihdettä, jossa ilmakuoppia on turhan paljon.
