Lapinlahden lintujen ensimmäinen sketsisarja saattaa iskeä kovemmin, jos tietää siitä mahdollisimman vähän. Jotkut tykkäävät kuitenkin tietää katsomastaan mahdollisimman paljon, joten he lukevat tästä eteenpäin. Muut tätä näkemättömät miettiköön hetkisen.
Musiikistaan tunnettu Lapinlahden linnut -niminen huumoriryhmä kyhäsi vuonna 1988 ensimmäisen sketsisarjansa, joka loi suomalaiseen TV-viihteeseen aikoinaan jotain uutta. Seitsemän kuolemansyntiä koostuu nimensä mukaisesti seitsemästä jaksosta, jotka pitävät sisällään toinen toistaan kierompia oivalluksia. Mukana on vinoilua aikansa ilmiöille, turkulaisten pilkkaa ja viihdeohjelmien parodioita, mutta lisäksi omaperäisiä ja outoja ideoita.
Osa sketseistä aiheuttaa olotilan, jolloin TV-ruutua katselee vain monttu auki. Nauruun purskahtamisen lisäksi jotkut sketseistä antavat lisäksi häkellyttävän olotilan. Huumori on varsin ilkeää ja mustaa, tunnelin päässä ei ole valoa ja vahingonilo on paras ilo. Katsoja huomaa naureskelevansa epäonnistumisille ja hyvin kieroutuneille jutuille. Ohjelman omaperäisimpiin juttuihin esimerkiksi vinksahtaneet tanssikoreografiat, Vesa-pojan myyminen mustalaisille ja Jeesuksen isännöimä pelikoju. Kestää hetken aikaa, kun näille jutuille lämpenee, mutta se takaa sketsien kestävyyden.
Myös muiden sketsiohjelmien tapaan Lapinlahden linnut naureskelivat aikansa ilmiöille. Visailut ja muu TV-viihde saivat maistaa pilkkakirvestä. Maunon piilokamerassa naureskellaan Maunon epäonnistumisille ja Seksistudiossa naurun kohteeksi joutuu sänkypuuhissa osaamaton vieras. Itseäni naurattaa ehkä eniten jokaisessa jaksossa pari kertaa nähtävä Johanssoni poja -sketsi, jossa turkulaiset veljekset kertovat omia pohdintojaan.
Joka jaksossa tutustutaan pidemmän sketsin kautta illan aiheeseen, johonkin syntiin (nämä synnit eivät ole samat kuin seitsemän oikeaa kuolemansyntiä). Jotkut näistä pidemmistä jutuista sisältävät erittäin hienoja ideoita, mutta joskus nämä tarinat ovat pilattu pituudella. Vitsien perimmäinen pointti jää vähän hämäräksi, kun verrataan porukan lyhyempiin sketseihin, joissa vitsi tulee ytimekkäästi esiin.
Aika on osittain syönyt sarjaa, sillä nuorimmille katsojille ei ehkä aukene esimerkiksi Lauri Törhöstä ja Jaakko Lassilaa koskevat vitsit. Jos omaa kohtalaisen paljon yleistietoa, niin kyllä nämäkin vitsit uppoavat. Kuitenkin tavara on pääasiassa sen verran ajatonta, että luulisi sen iskevän hyvän sketsiviihteen ystäville. Legendaarista mainetta kantava sarja herätti aikoinaan monia lausahduksia, joita hoettiin Kummeli-lauseiden tapaan. Vitsit elävät yhä ja ne muuttuvat toiston myötä melkein jopa tehokkaamiksi. Musiikkinumerot ovat varmaan parhaita “musiikkivideoita”, joita Suomessa on tehty. Sarjasta löytyy lukuisia hienoja sketsejä, joita en ole maininnut tässä tekstissä. Ne pitää ehdottomasti itse kokea.
DVD:tä on varmasti haukuttu joka puolella ihan tarpeeksi, joten ei siitä tuon enempää.
