Sacha Baron Cohenin kantaaottavat, mutta hölmöilyn puolelle taipuvat elokuvat ovat saaneet melkein ymmärtämättömän suuren suosion maailmalla. Maailman puhutuin koomikko on hämmästyttänyt mediaa lukuisilla tempauksilla ja suoralla fyysisillä ja henkisillä ilmaisutaidoillansa. Koomikon hahmogalleria saa tänä keväänä lisävahvistuksen, kun Diktaattori astuu esiin. Elokuvan ylilyöty markkinointi on paisunut Suomessakin massiivisiin mittoihin, mutta Cohenia se ei juuri hetkauta. Jos uusi hahmo esitellään, niin se tehdään perusteellisesti. On tullut aika ottaa selvää onko elokuva kaiken vaivan arvoinen.
Diktaattori on siis Wadiyan tasavallan johtaja Aladeen, joka painostetaan YK:n toimesta saapumaan Yhdysvaltoihin vastatakseen syytöksiin, joista häntä epäillään. Aladeenin vierailu ei suju kuitenkaan suunnitelmien mukaan, sillä juonivat alaiset korvaavat oikean Aladeenin kaksoisolennolla, suunnitelmanaan korvata vuosikymmeniä kestänyt Waiyan diktatuuri puolestaan demokratialla. Pakoon päässyt Aladeen ei tahdo suunnitelman toteutuvan. Vanhan ydinasesuunnittelijansa kanssa he keksivät keinon, jolla palauttaa oikea mies pallilleen. Apua saadaan herttaiselta mielenosoittajalta, joka tietämättään auttaa juuri vihaamansa miestä. Tästäkös sitten soppa syntyy.
Hilpeä piilokameramaisuus on vaihtunut suoraan ja likaiseen huumoriin, jonka irtovitseistä osa toimii ja osa taas jostain syystä ei. Tilannekomiikan maestrona tunnettu Cohen tuntuu paikoitellen lipsuvan tarkoituksettomasti roolistaan, mikä jättää hahmosta välillä varsin ristiriitaisen kuvan. Myös kertakäyttövitsien liiallinen kierrättäminen on paikoin todella puuduttavaa. Nauruja irtoaa kuitenkin monia, joten tavoitteeseen päästään. Osansa pilkasta saavat edelleen niin terrorismi ja vähemmistöt, kuin myös Usa:n etninen ulkopolitiikkakin. Cohen painii tyhmänrohkeasti varsinkin Amerikkalaisille arkaluontoisilla aiheilla. Miehen itsevarma ja satiirinen lähestymistapa kuitenkin pehmentää alastuloa ja turhautumiselta ainakin suureksi osaksi välttyy.
Hauskimmat hetket vietetään vertaamalla eri kulttuureita teorian ja käytännön kieroutuneessa välimaastossa. Wadiyan kieli kuulostaa varsin mielenkiintoiselta ainakin biisivalinnoissa, mutta kieltä koskevasta aiheesta pyritään ottamaan Boratin ja Brunon tapaan liian paljon irti. Suomalaisen korvissa melkein mikä tahansa kieli kuulostaa hassulta, mutta jos elokuvasta noin neljännes puhutaan jonkinsortin bulibali-kieltä (jota ei ole olemassakaan), niin ei sekään kauaa jaksa naurattaa.
Näyttelijöistä pääjehun lisäksi on pakko mainita Anna Faris, joka hoiti työnsä todella hyvin. Faris on kehittynyt valtavasti näyttelijänä viime vuosien aikana. Mielestäni tälle flikalle voisi tarjota monipuolisempiakin rooleja, sillä osaamista ja potentiaalialia näyttää löytyvän. Kaiken hulinoinnin keskellä on mukava tavata näyttelijätär, joka on palkattu rooliin muunkin, kuin ulkoisen olemuksen tai rodun perusteella.
Budjetti on varmasti moninkertainen aikaisempiin tuotoksiin verratuna ja täytyy sanoa, että sen kyllä huomaa. En voinut olla kiinnittämättä huomiota ”kullattuihin” Hummereihin saati sitten muihin todella upeisiin lavasteisiin ja yksityiskohtiin. Yleisilme on aikaisempiin leffoihin verrattuna on muutenkin paljon värikkäämpi ja omaperäisempi.
Kyseessä on siis tiimi Charles & Cohenin näköinen tuotos, joka ei onnistu yllättämään omaperäisyydellään, mutta onnistuu irrottamaan nauruhermoista kaiken komediaan vaadittavan naurumäärän. Tv-tuotannoista on lainattu sketsien aineksia ehkä himpun verran liikaa. Elokuvalliset arvot ovat ikävä kyllä niin vähäiset, ettei tästä saa kuin tv-sarjojen tapaan sen niin kutsutun hetkellisen hurmion.
