Jef Costello (Alain Delon) on teräshermoinen, askeettinen ja tunteeton. Hän puhuu vain tarvittaessa vain sen mitä tarvitsee. Työn tehtyään hän joutuu pidätetyksi, vapautuu ja hänen lyhyt vankeutensa on tehnyt hänestä riskin. Pyssymies (Jacques Leroy) on Jefin perässä, Jef pettäjänsä perässä, poliisi nimettömän etsivän (François Périer) johdolla Jefin perässä ja Jefillä on tehtävänä siivota asian todistanut pianisti (Cathy Rosier) pois.
Äärimmäisen minimalistiseksi puristettu Ajojahti on äärimmäisen epätodellinen. Kaupunki on ankea, sateinen, tunkkainen ja metro hallitsee liikkumistapaa. Henkilöt ovat ohuita kuin paperi ja toimivat kuin tunteettomat automaatit. Siinä ympäristössä Alain Delonin eleettömyys, lakonisuus ja epätodellisuus on täydellinen sointu ja hän on olemassa ja merkityksellinen vain tunteettoman, innottoman väkivallan toimittajana. Dialogin ollessa äärimmäisen vähäistä on toiminnan puhuttava ja sama tunteeton, eleetön sävy on myös siinä. Vähäisenkin eleen merkitys kasvaa suunnattomaksi ja niillä kerrotaan suuresti henkilöistä ja ympäristöstä.
Muu henkilögalleria on luonnollisesti keskiössä olevan jääkylmän Delonin varjossa. Poliisitarkastaja yrittää tehdä työnsä ja rikkoa Jefin alibin sen toimittajalta (Nathalie Delon – ei suoraa sukua Alain Delonille) ja Delonin übercoolin suorituksen lakonista tehoa ei voi kieltää. Jef on ristiriitaisesti tulkittava hahmo, sillä hänen teoilleen on arvattavissa lukemattomia motiiveja ja kaikella on tässä elokuvassa tarkoituksensa.
Idealtaan ikivanha ja kliseinen, henkilöiltään paperinohut ja toiminnankin määrä on vähäinen, mutta silti kokonaisuus on osiensa summa useammassa potenssissa. Tyyli ajaa sisällön ohitse jo alkukuvassa, asenne on äärimmäisen fatalistinen pysyen ajattomana ja epätodellisena lakoniseen loppuunsa asti.
