Komppaa, komppaa. Sangen villisti ja maailmaa paheksuvasti. Aikuisuutta kieroon katsoen.
Ja nythän puhutaan Oskar Matzerathista, saksalaiselokuva Peltirummun (1979) päähenkilöstä ja tämän rummusta. Kenties myös siitä miten hän keskeyttää oman kasvunsa, kun aikuisuus vaikuttaa, no niin no, suoraan sanottuna kai paskalta ajalta.
Jonkin sortin Peter Pan –kompleksisen lapsen tarina on suht’ kiehtovaa katseltavaa. Friikkiyttä lähestyviä kohtauksia on kylliksi, ja ajatuksentasolla perusajatus on näpsäkkä. Alun jopa häiritsevän jaarittelun jälkeen Oskar-poju päättää kolmevuotissynttäreillään stopata kasvunsa ja unohtaa kaukana häämöttävän aikuisuuden riesat. Vanhemman väen alkoholinhuurteiset pirskeet, seksuaaliset seikkailut, tyhmät riidat ja sen sellaisen. Ainakin sen kyynisen kauhean ilmapiirin. Onhan paljon kivempaa vain pärisytellä sitä peltirumpua, huoletta, paineetta, uraputketta, sodatta.
Hienoimman kohtauksensa elokuva esittää, kun Oskar hiipii natsien (kaikkihan tapahtuu sotien välisenä sekavana aikana) propagandanhajuiseen tilaisuuteen ja pistää ranttaliksi. Siinä on jotakin ylvästä ja pelottavaa tunnelmaa. Pelottavaa on myös se, miten raadollisena Peltirumpu saa ihmiselämän kankaalleen. Rätitiräm ja lapsen ruumiissa asuva aikuinen on yhtäkkiä himojensa vallassa, pum ja joku onkin kuollut, eikä siinä kaoottisuudessa näy olevan päätä eikä häntää. Vain joukko ihmisiä kärsimässä. Vieläkö ihmettelemme pikku-Oskarin valintaa?
140 minuuttia on pitkä aika ja silti tuntuu, että jotakin jää sanomatta. Jotakin vain puuttuu, vaikka sodanvastaisuus leijuu ilmassa monelta enemmän ja vähemmän ironiselta kantilta tarkasteltuna. Moni kohtaus onnistuu naurattamaan, mm. Oskarin provosoiva tapa kiljahdella ja rikkoa, paitsi aikuismaailman rajoja, myös fyysisesti esineitä. Provosoiva on myös kokonaisuus, joka aiheutti Oklahoman kukkahattujen keskuudessa bannin lapsipornahtavien kohtaustulkintojen myötä. Loppukohtauksessa on järkevyytensä ja sitä ennen on – sekä temmon hukannutta tylsyyttä ja rytmikkäitä oivalluksia. Rumpu ainakin on päräjännyt vuoden 1979 Best Foreign Film –palkinnon arvoisesti.
