Minuun sitten vaan puree tällainen lämminhenkinen meininki, eikä ollut todellakaan ensimmäinen kerta, kun näin tapahtuu. Kyseessä on leffa nimeltä Matkalla Miamiin, joka on kertomus Libnerin veljeskolmikosta, jotka kokoontuvat pitkästä aikaa yhteen. Kesä on alkamassa ja aurinko paistaa. Tuosta äskeisestä lauseesta huolimatta veljekset eivät ole pitäneet toisiinsa kovin paljon yhteyttä. Vanhin kolmikosta on Marvin (Stern), joka on juuri tullut armeijasta ja lähtee matkan jälkeen isälle (Arkin) töihin. Keskimmäinen pojista on nimeltänsä Buddy (Gross), jolla on jo tyttö valittuna. Kolmas veljeksistä, Bobby (Dempsey) joudutaan hakemassa poikakoulusta ennen matkaa eli tuolla pojalla on vähän asenneongelmia. Matka on riitoja täynnä, sillä varsinkin Bobby ja Marvin ottavat yhteen moneen kertaan. Noista lähtökohdista on väsätty matka äidin ja isän luokse Cadillacilla (äidin 50-vuotislahja) 60-luvun Yhdysvalloissa.
Matkalla Miamiin on hyvin tavanomainen tarina perhesuhteista, ja leffa noudattaa hyvinkin perinteisiä kaavoja. Parasta tie-elokuvaa tai perhedraamaa tämä ei ole, mutta hyvin viihdyttävää menoa on kuitenkin luvassa. Ainoina huonoina puolina voidaan mainita vain kertomuksen hieman liian hidas kuljetustapa ja vanhinta veljestä näyttelevä Daniel Stern. Ei Sternin otsasta lähde koskaan pois tuo Yksin kotona -leima ja siitä olen aivan varma. Muuten leffan näyttelijäkaartikin on kondiksessa, ja onhan Sternkin ihan ok, mutta jätkä alkaa liian monessa kohdassa liikaa räyhäämään, mikä näyttää tökeröltä ylinäyttelemiseltä.
Ohjaajan paikan täyttää minulle aika tuntematon Joe Roth, joka on ohjannut neljä elokuvaa tähän mennessä ja tämä on niistä kolmas. Nörttien koston ensimmäinen jatko-osa tuli tämän miehen käsistä, eikä se leffa todellakaan ole mikään mestariteos. Matkalla Miamiin kuitenkin näyttää, että Rothilla olisi kykyjä hyväksikin ohjaajaksi. Tarina liikkuu rauhallisesti (välillä tosin liian rauhallisesti) eteenpäin, mutta elokuvassa on kuitenkin myös paljon vauhtiakin. Tosin seuraavaksi mies ohjasi teoksen nimeltä Valkokankaan lemmikit, eikä sitä ole kovinkaan paljon kehuttu, eli se siitä ohjaajalupauksesta. Käsikirjoituksen on rustannut Mike Binder, joka tunnetaan myös ohjaajana sekä käsikirjoittajana. Kyllä täytyy myöntää, että mies on todella hyvä käsikirjoittaja tämän pläjäyksen perusteella.
Tällaisia lämminhenkisiä draamakomedioita tarvitaan aina, sillä tylsän päivän päätteeksi tämä voi jopa pelastaa päiväsi. Ote on mukavan nostalginen ja matkan varrella soi 60-luvun klassikkokipaleita (soundtrack on siis onnistunutta tavaraa), jotka piristävät mukavasti leffan tunnelmaa. Perhe on paras -leffan nähneenä melkein kaikki perhesuhteita käsittelevät elokuvat ovat olleet jotenkin pettymyksiä, koska Perhe on paras selitti asiansa niin hyvin. Tämä ei siis ole lajityyppinsä parasta antia, mutta mukavaa yhteishenkeä tämäkin pursuaa. Tavanomainen, mutta tällaisestahan minä pidän. Pitää taas kerran lopettaa tykitys kliseeseen: Suosittelen.
