Michael Haneken Funny Games on outo, sairas ja ahdistavan piinaava elokuva väkivallasta. Se on hyvin väkivaltainen, mutta ei ollenkaan viihteellisessä mielessä. Kerronta tuntuu tuoreelta ja se pitää otteessaan.
Paul ja Peter vaikuttavat alkuun tavallisilta nuorilta miehiltä. Lomaa merenranta-asunnolleen viettämään lähtenyt tavanomainen ydinperhe (isä, äiti, poika ja koira) kohtaavat nämä nuorukaiset, kun he tulevat munia lainaamaan. Sitten miesten käytös muuttuu sadistisemmaksi ja pian luut rutisevat, veri lentää sekä pakokauhu herää eloon. Rauhallisista alkutunnelmista elokuva muuttaa tyyliään rajuksi psykologiseksi trilleriksi, joka ei anna katsojalleen armoa.
Psykopaatit puhuvat välillä suoraan kameralle ja mukana onkin muutama hieno kerronnallinen jippo, joka kutkuttaa katsojan aivosoluja. Jossain vaiheessa jopa todetaan tämän olevan elokuvaa. Haneke on selvästi väkivallan viihteellistämistä vastaan ja esittää elokuvan edetessä siitä jopa kritiikkiä. Samalla Funny Games on pelottava tutkimusmatka ihmismielen pimeyteen, loputtomaan pahuuteen ja väkivallan vaikutukseen.
Näyttelijöiden aidolta tuntuva tuska ja psykopaattiroolien vetäjien inhottavalta tuntuva pahuus. Haneken välinpitämättömältä tuntuva, kylmä ohjaus on jotain uskomattoman hienoa työtä. Kamera tarkkailee vierestä psykopaattien sairaita tekoja, antamatta mitään selkeätä syytä. Aivot raksuttavat ja inhottavuudestaan huolimatta tästä pitää, omalla tavalla tietenkin. Kompromisseihin ei ole tyydytty, eikä leffa ole ollenkaan valtavirtaelokuvan muottia käyttäen väsätty. Funny Games ei nimestään huolimatta sisällä mitään hauskaa ja se vaatii paljon katsojaltaan. Outoudessaan ja pienessä sairaudessaan kyseessä on puhdas mestariteos.
Tavallaan tällaisen väkivaltaisen teoksen, jossa ei ole yhtään armon hetkeä, tahtoisi lopettaa kesken, mutta ihmistä kuitenkin kiinnostaa väkivalta ja tällainen sairas sadismi. Jos katsoja katsoo leffan loppuun, niin jo silloin Haneke on onnistunut tehtävässään.
