Puolialastomissa lihaksikkaissa miehissä on jotain ylvästä. Siksi onki sääli, että Kadonneiden velhojen pääbarbaariksi on huijattu Bo Svenson – sinänsähän Buu-setä on ihan taitava näyttelijä, jonka rennosta tyylistä nykyajan pökkelöt ja haudanvakavat toimintatähdet voisivat ottaa mallia. Mutta ongelmana onkin juuri se, että Svenson on aivan liian rento, aivan liian moderni, ja ennen kaikkea aivan liian normaalikokoinen ja –lihaksinen ollakseen uskottava barbaari. Pääroolia tälle tavisbarbaarille ei tosin ole suotu, vaan genrelle poikkeuksellisesti pääroolissa hääri pikkupoika (Peterson), joka kaiken lisäksi on täysi naru! Luojan kiitos hänen pelehtimistään on sentään siunattu erinäisillä kömpelösti toteutetuilla erikoisefektitaioilla.
Siinäpäs leffan juoni oikeastaan olikin. Jos Kadonneita velhoja nyt vähän syvemmältä ruotii, on myönnettävä, että juonta on vaikea selostaa millään muotoa ymmärrettävästi. Yritetään nyt kuitenkin. Elokuvan aloittaa trailerimainen montaasi erilaisista ”barbaarisista” tapahtumista (esim. turnajaiset, taistelu, tissit, turnajaiset, taistelu, tissit, turnajaiset, taistelu, tissit…). Tämä kokoelma toisiinsa liittyviä kohtauksia onkin saksittu kasaan muista barbaarileffoista, ainakin ”Deathstalkerista” ja ”Sorceressista”. Tästä syystä kohtaukset liittyvät toisiinsa ja itse Kadonneisiin velhoihin juuri niin paljon kuin voi olettaakin, eli ei yhtään.
Tämän jälkeen siirrytään itse huikeaan seikkailutarinaan. Paha valloittaja Shurka (Christopher) lyö hyvän kuninkaan. Paha valloittaja on myös paha velho. Hyvä velho yrittää estellä pahaa velhoa, mutta epäonnistuu. Simon-lapsonen on myös velho, joskin aloitteleva sellainen, ja siksi hän teleportautuu metsän keskelle pakoon pahan valloittajan mukanaan tuomaa sekasortoa. Simon on myös elokuvan pääroolia hallussaan pitävä muksu. Metsässä hän tapaa em. pseudobarbaari Korin. Alkaa samoilu metsän läpi; tähän samoiluun kuuluu muun muassa kyklooppipariskunnan häiden sotkeminen, merenneidon taikoma sateenkaarisilta, lisää taikomista – joka koostuu pääasiassa sinkoilevista sinisistä ja punaisista viivoista – sekä totta kai miekkatappeluita. Kaikki elokuvan kohtaukset ovat joko tarkoituksellisesti tai tahattomasti koomisia, tai sekä että. Välillä on aika vaikea sanoa, mutta kuten usein tämäntapaisissa viritelmissä, on totuuden nimissä sanottava, että kaikkein hauskimpia kohtauksia ovat ne, jotka on tarkoitettu vähiten hauskoiksi, ja toisin päin. Lopussa, lukemattomien hatusta vedettyjen käänteiden jälkeen, Kor ja Simon palaavat pahan valloittajan luokse ja alkaa jännittävä taistelu hyvän ja pahan välillä…
Jos edellä oleva teksti tuntui spoilaukselta, niin älä pelkää; loppukäänne eeppisine velhotaisteluineen on ensinnäkin niin ennalta-arvattava, ettei sitä voi käänteenä pitääkään. Siksi toisekseen elokuvan metsäsamoiluun liittyy sellainen määrä hyvin vaihtelevia tilanteita, että elokuvan viehätys ei todellakaan ole sen tarinan suurissa linjoissa, vaan nimenomaan jatkuvien juonenkäänteiden pettämättömässä hoopoudessa ja siinä absurdien tilanteiden vyöryssä, joita Kadonneet velhot katsojalleen suo. Kaiken tämän merkitys kokonaisuuden kannalta tosin jää hieman epäselväksi, sillä vaikka elokuvassa alussa horistaankin taikamiekoista ja –sormuksista, ei minun pieneen tajuntaani mahdu, miksi tarvitaan koko tuo lenkki ensin metsään siirryttäessä ja sitten sieltä takaisin palatessa. Mutta minä en ole ikinä väittänytkään tajuavani kaikkea, ja se on kenties tämän elokuvan kohdalla armeliasta. Vahvasti tosin tuntuu, ettei myöskään ohjaaja Hector Olivera ymmärrä kunnolla mistä on kyse. Ainakin koko elokuva on koko matkan ajan täysin vailla suuntaa. Päällimmäiseksi fiilikseksi jää teoksen lapsellinen halu olla samalla eeppinen ja sadunomainen seikkailu, mutta toisaalta myös sen kömpelö ja nolostuttava itseironia niissä ”hauskoiksi” tarkoitetuissa kohtauksissa. Huumoriarvoa on yritetty ”entisestään” nostaa siunaamalla sekä Simonia että Shurkaa pöhköllä sidekickillä; Simonin apuri on Chewbaccan ja Lumimiehen sekoitusta muistuttava isokokoinen ja epämääräisesti mölisevä karvaturri, Shurkan lemmikki taas vikisevä kääpiökasvuinen pahkurapää. Kumpikin on kohtalaisen ärsyttävä hahmo, mutta ehkäpä Kadonneiden velhojen maailmassa sidekick-mutantti on taikureille eräänlainen statussymboli. Kallistuisin ennemminkin kuitenkin uskomaan, että käsikirjoittaja Ed Naha käsitteli symbolisesti LSD-trippinsä jättämiä traumoja Kadonneiden velhojen käsiksessä.
Sananen näyttelijöistä: Vidal Peterson on elokuvan päämuksuna suunnattoman ärsyttävä. Hän ei ole kuitenkaan mitään verrattuna esim. Macaulay Culkinin (Yksin kotona 1-3) tai Michael Weinbergin (Yksin kotona 4) kaltaisiin kuvotuksiin, joten suotakoon hänelle ajoittainen rasittavuus anteeksi. Sitä paitsi huikeat velhoiluefektit, jotka seuraavat lähes järjestään Simonin esiin astumista paikkaavat kokonaisuutta huimasti. Ilkeää velhoa Shurkaa esittävä Thom Christopher on täydellinen lahjattomuus, joka osaa pääasiassa virnuilla pahantahtoisesti. Christopherin suorituksesta jääkin päällimmäisenä mieleen miehen jatkuva kameraan vilkuilu. ”Panssarijunalla Helvettiin” –rämistelystä muistettava Bo Svenson onkin tekeleen ainoa osaava näyttelijä, ja kieltämättä hänen lahjakkuutensa, joka on hyvin poikkeuksellista varsinkin tällaisissa b-elokuvapiireissä, tuo mukanaan virkistävän tuulahduksen laatua. Tuntuu tosin koko ajan, että Svenson olisi eksynyt täysin väärään elokuvaan, sillä miehen rento ja humoristinen lähestymistapa ei sovi tähän elokuvaan lainkaan – tosin ohjaaja tai käsikirjoittajakaan ei ole tätä tiedostanut, sillä joka ainoassa kohtauksessa on Svensonia paiskattu jollain ”hauskalla” sivustalla tapahtuvalla pikkutekemisellä. Heko heko.
Kokonaisuutena Kadonneet velhot on kieltämättä paikoin viihdyttävä ja outoudessaan viehättävä elokuva. Toisaalta se ei kuitenkaan ole missään suhteessa poikkeuksellinen barbaarielokuva, ja Oliveran valonnopeudella etenevä kamerakerronta pudottaa rönsyilevän juonen perässä epätoivoisesti kiikkuvilta kärryiltä armottomasti jokaisen, joka uskaltaa sulkea silmänsä kymmeneksi sekunniksi. Ja tämä hypernopeus, vaikkakin pitää elokuvan käynnissä kiitettävästi, myös lopulta lähes tappaa elokuvan, sillä Olivera ei onnistu luomaan ymmärrettävää ja järjellistä kokonaisuutta. Sittemmin mies tosin otti opikseen, sillä hänen barbaarielokuvaklassikkonsa ”Barbarian Queen” onnistui säilyttämään nopean temmon, mutta tekemään silti suhteellisen toimivan ja seurattavissa olevan elokuvan. Barbarian Queenissä oli myös lähes ymmärrettävä – tosin hatara – juoni, jollaista Kadonneista velhoista on mahdotonta hakea – eikä Kadonneet velhot toisaalta myöskään kykene Ruggero Deodaton ”Barbaarien” kaltaiseen campin ilotulitukseen. Siksi leffaa on mahdoton pitää minään erityisen viihdyttävänä, saati muistettavana; mutta kyllä tämänkin silti kerran katsoo niiden parempien barbaarileffojen lomassa. Toista kertaa kannattaakin sitten jo harkita tarkemmin.
