Käsittämättömän huono elokuva. Näyttelijöistä löytyy lähes yksinomaa tuttuja kasvoja, mikä voisi taata jonkinnäköisen laadun, mutta kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa.
Aloitetaan juonesta. Juoni keskittyy pitkälti liikekumppaneiden ja ystävien yritykseen saada yrityspomo takaisin töihin tai edes järkiinsä – monessa arvostelussa tätä Will Smithin tähdittämää hahmoa, Howardia, on kuvailtu zombiksi. Se on kieltämättä aika osuva nimitys. Howard on täysin kuoreensa vetäytynyt, dominojonoja päiväkausia kasaileva, lapsensa menettänyt ja eronnut vanhempi, joka jostain syystä ei omista televisiota eikä puhelinta, eikä lähtökohdissa ota vastaan mitään apua miltään taholta. Lapsen kuolemasta on kulunut aikaa kaksi vuotta, mutta hän on yhä passiivisesti suruun uppoutunut eikä välitä mistään, mitä hänen ympärillään tapahtuu – vaikka hän välinpitämättömyydellään suoranaisesti loukkaa toisia ihmisiä tai hankaloittaa heidän elämäänsä.
Kuten mainittu, kuvaan astuvat ystävät, joiden motiivit ovat vähintäänkin kyseenalaiset. Nämä palkkaavat kolme näyttelijää, jotka esiintyvät Howardille Kuolemana, Aikana ja Rakkautena. Koska Howard on newyorkilainen nykymies, hän ei moiseen temppuun ihan heti haksahda… Loppu jääköön katsojan selvitettäväksi.
Paistanee läpi, etten ihan jaksa sympatisoida Howardin hahmoa. Suremisessa ei ole mitään vikaa, mutta hänen pään sisäistä maailmaansa ja syitä toimintaan ei avata niin ollenkaan. Howard haahuilee (lähinnä pyöräilee) eri tiloissa myrtsin näköisenä, ja on melko haluton mihinkään ihmiskontakteihin.
Muista hahmoista sen verran, että heitä on liikaa ja heillä on liikaa asiaa. Jokainen yrittää olla itsenäinen, tärkeä palanen kokonaiskuvassa. Kaikkien taustatarinat ovat kuitenkin ohuita eikä heillä ole kiinnostavia persoonallisuuksia. Suurin tehtävä kaikilla näyttelijöillä onkin jaella ja vastaanottaa latteuksia.
En odottanut liikoja ja tämä elokuva vaikuttaa voimakkaasti mielipiteet jakavalta (kuka olisi näin “peruskamasta” uskonut) – mutta yllätyin silti siitä, miten puhtaan tylsä ja sisällötön katselukokemus oli. Todellisesta kauneudesta tai ystävyydestä en nähnyt merkkiäkään.
