Roy (Cage) ja Frank (Rockwell) ovat kusettamisen ammattilaisia, huijausartisteja kuten he itse väittävät. Heput tienaavat leipäänsä hyvinkin arveluttavin keinoin. Aluksi harrastetaan puhelinmyyntiä ja myydään simppeliä vähittäiskauppatavaraa 10-kertaisella hinnalla. Nälkä kasvaa syödessä pitää saada enemmän rahaa kerralla, vaikka Roy on säästänyt ja kartuttanut huijaustuloistaan sievoiset summat.
Roylla omat henkilökohtaiset psykologiset ongelmansa, nimittäin käsittämätön likakammo ja ulkona oleminen on hankalaa. Tämän tyyppinen päähenkilön skitsoilu antaa kohtuullisen tavalliselle jutulle uusia ulottuvuuksia. Kuvioon ilmestyy yhtäkkiä myös Royn ex-vaimon 14-vuotias tytär. Roy paljastuu isäksi ja tytär haluaa viettää iskän kanssa aikaa. Nähtäväksi jää kuinka Roy pärjää kusetuskeikkojen, omien skitsoilujensa sekä tyttärensä kanssa.
Cage saa vinksahtaneen puolen hahmostaan esiin todella mainiosti. Ohjaajalla on myös näppinsä pelissä, sillä likakammon saadessa valtaa myös leffan leikkaustyyli kokee hiukan muutoksia. Luulisi näiden olevan Ridley “Bladerunner” Scottin aivoituksia. Jos näin ei ole niin ehkä saamme nähdä sitten Director’s cutin myöhemmin. Tuolla tyylikeinolla saadaan Royn skitsoilun pahimmat aktiivivaiheet erotettua hyvin kondiksessaoloajasta. Kerrontatyyli on kokonaisuutena melko sulavaa katseltavaa, vaikka välillä hetkittäinen musavideomainen leikkaustyyli meinaa alkaa rassaamaan. Pidin juonesta melko paljon. Leffa on tosiaan tavallaan melko tyypillinen huijarileffa, mutta henkisillä ongelmilla tarina saadaan naamioitua taitavasti vähän eri tyyppiseksi kokonaisuudeksi.
Huijarikumppani Frank jää ihan statistin rooliin. On kyllä viittä vailla pitäisikö Sam Rockwellin edes olla päänäyttelijänä. Roy ja tämän tytär ovat ne keihin tarinassa keskitytään. Olen aina pitänyt Cagen tavasta näytellä. Minusta tuli Cagen fani kun näin Arizona Babyn 80-luvulla. Mies on näytellyt tuon jälkeen monissa eri tyyppisissä leffoissa. On niin toimintaa, romantiikkaa kuin komediaakin. Osa hyviä, osa huonoja leffoja. Cage on selkeästi parhaimmillaan juuri tällaisessa skitsoroolissa.
