Ensimmäisenä tästä elokuvasta tulee mieleen tietysti nimikkoroolin esittäjä Angelina Jolie. Nimenomaan esittäjä, ei näyttelijä. Tuntuu että Jolie ei päässyt sisälle rooliinsa, lieneekö syynä elokuvan suht lyhyt pituus tai nopeasti tapahtuvat “hyviksestä pahikseksi ja päinvastoin”-muutokset. En kuitenkaan lynkkaa Jolieta täysin: kohta mikä todella herätti tunteita oli siipien irrottaminen ja Pahattaren surua täynnä oleva huuto.
Palkataan kuuluisa nimi, luodaan kaunis ja taianomainen ympäristö tietokoneella ja kirjoitetaan äkkiä kässäri niin saadaan kassat kilisemään. Tämä tunnelma elokuvasta jäi käteen. Vaikka olihan siinä hyviäkin puolia; piikkilanka-aita oli vaikuttava ja olihan leffaan saatu se perinteinen, hauska ja päähahmoa palveleva sivuhahmokin joka tällä kertaa oli muotoaan muuttava varis. Ei kovin omaperäistä, mutta toimii.
En varmaankaan ollut ainoa, joka huomasi tiettyjä samankaltaisuuksia Pahattaressa ja vanhassa kunnon Taru sormusten herrasta-trilogiassa? Puusotilaiden ulkomuoto muistutti hämmästyttävästi enttejä ja löytyihän sieltä myös tuttuja naamoja kyseisistä hahmoista kun Balrog- ja Sauron-kasvoiset puusoturit irvistelevät kameralle. Lisäksi vuorenhuipulta kohti taivasta ampaiseva valopylväs toi erehdyttävästi mieleen jälkimmäiseksi mainitun.
Odotin koko leffan ajan lapsena pelkäämääni lohikäärmekohtausta, jonka jokainen vannoutunut Disney-fani varmasti muistaa, mutta yllätys, yllätys, se oli pettymys. Pari minuuttia taka-alalla jatkunut sähellys Pahattaren muutettua uskollisen variksensa nokkelasti lohikäärmeeksi, sai melkoisen vähän huomiota, kohtauksen varasti nimittäin Auroran yritys vapauttaa nuorelta Pahattarelta varastetut siivet lukitusta vitriinistä… Ai niin, Aurora! Elle Fanning vetää kliseisillä vuorosanoilla höystetyn roolinsa söpösti hymyillen ja satuolentoja halaillen, mutta tuskin jää juuri kenellekään erityisemmin mieleen. Sen kummempia taidonnäytteitä eivät myöskään anna hupsujen haltijakummien näyttelijät (Imelda Staunton, Juno Temple ja Lesley Manville) kuin tarinan niin kutsuttu pahis, kuningas Stefankaan (Sharlto Copley).
Ei leffa kuitenkaan täysin surkea ollut. Lana Del Reyn Once Upon A Dream-nostaa kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Maskeeraus (erityisellä lämmöllä muistelen Pahattaren poskipäitä) ansaitsee leffalle ylimääräisen tähden ja pakkohan sen kimaltelevan satumaailman rakentajillekin on plussaa antaa.
Päivitetty versio antaa hyvän syyn katsoa Disneyn versio ja muistaa, minkä takia Pahatar todella on niin houkutteleva ja legendaarinen pahis; hän on sitä täysin luonnostaan ja siksi, koska hän on siinä niin hyvä! Mutta ehkä juurikin tämän takia jotkut pitävät enemmän 2014-luvun inhimillisemmästä ja rakastettavasta Pahattaresta.
