316 minuuttia on aika pitkä aika. Kahdeksan surmanluodin kohdalla sen kahlaa kuitenkin lävitse mielellään, hypäten tästä hetkestä lähes neljänkymmenen vuoden päähän. Sekin on aika pitkä aika… paljon on muuttunut, paljon pysynyt samana.
Kuten intro paljastaa, tarkastelussa on Mikko Niskasen alkuperäinen eli pidempi, minisarjaksi muotoutunut versio, ja Jörkan leikkaama versio pysyköön omana tapauksenaan – olkoonkin, että Niskasen mestariteoksen ainoa rasite on juuri liiallinen joutokäynti. Pointti tulee ilmi vähemmälläkin toistolla.
Kahdeksan surmanluotia käy hankien ja nietosten yli hitaasti tarpoen, milloin kiinni juuttuen ja äänekkäästi kiroten tai Nälkämaan laulua tarmolla kuunnellen, mutta jäätävän hienosti (anti)sankari Pasin perheen eloa seuraten. Kliimaksi, jo nimen ja tositapahtumien karusti kertoma kahdeksan laukauksen sarja, on vain yksi pieni takasuora pitkällä reitillä, mutta valittu linjaus toimii. Pääpaino ei ole tragedialla mässäilyssä tai seurauksen puinnissa, vaan Niskanen keskittyy syyhyn – siihen kuinka pieni ihminen taipuu hiljalleen ongelmiensa (niin itse aiheutettujen kuin syyttä suotta päälle kaatuvien) alle ja sitten lopputulemus on mitä on.
Parasta – ja pelottavinta – elokuvassa on käsikirjoittaja/ohjaaja Niskasen itsensä vetämä pääosa. Näissä oikeissa – tai siis nimenomaan väärissä – olosuhteissa alkoholi on todellinen pahis, kärsivän ja katkeroituneen käteen annettu ase, mutta Niskasen tulkkaaman Pasin muuntumat rakastavasta perheenpäästä itsensä hukanneeksi raunioksi ovat pelottavia näkyjä – kuvaelmia siitä, kun paha pitää otteessaan. Siinä perhe ei voi muuta kuin paeta huonon päivän tullen.
Eikä syyllislistalta voi poistaa kansan ja herrain välistä eroa, byrokratian joustamattomuutta, joka raunioittavana voimana Pasinkin ylle käy. Väärinymmärrystä seuraa toinen, toisesta kumpuaa katkeruus, ja kun terveys vielä katoaa, ei käteen jää kuin epäusko siitä, voiko edes elättää perhettään. Viinasta tulee yhä helpompi tie ja – kuten leffa kertoo – se reitti ei pitkälle vie.
Kahdeksan surmanluotia näyttää komealla tavalla, kuinka Suomen syrjäkylillä, peltopahasten kupeessa, pienten tönöjen sisällä ja piilotettujen pontikkakattiloiden äärellä asuu paitsi sympaattinen kansa mutta myös Turmiolan Tommin synkkä varjo. Niskanen tekee siinä superhitaan kuvailun ohessa suomalaisen elokuvan ikimuistoisimman pääroolin, esittäen uhrin muuntumisen uhraajaksi.
