Eletään 1930-luvun alkua lamaan ajautuneessa Los Angelesissa, jonne italialaissyntyinen ja Coloradossa varttunut nuori kirjailijanalku Arturo Bandini (Farrell) saapuu hakemaan inspiraatiota toiselle romaanilleen. Edes pyhimyksille osoitetut rukoukset eivät tunnu auttavan miespoloa, joka hiljalleen vaipuu itsesääliin ja epätoivoon, menettäen miehisen itsetuntonsa hameväen puutteen vuoksi. Viimeisillä kolikoillaan köyhä haaveilija päätyy nauttimaan kahvikupposta erääseen baariin, jossa viehättävä meksikolaistarjoilijatar Camilla (Hayek) työskentelee, ja pian päästäänkin seuraamaan pienoista romanssinpoikasta.
John Fanten kirjoittamaan samannimiseen romaaniin perustuvan rakkausdraaman Ask the Dust on elokuvamuottiin käsikirjoittanut ja ohjannut kokenut kehäkettu Robert Towne. Kirjaa en ole päässyt lukemaan, mutta siinä on takuulla moninkerroin enemmän potkua kuin filmiversiossa, jossa Towne ei ole kovin monessa osa-alueessa onnistunut.
Elokuvan alku käynnistyy varsin verkkaisesti, eli kansankielellä suoraan töksäytettynä tylsästi. Arturo kuvailee yksityiskohtaisesti tunteitaan, käyttää vertauskuvia ja kuvailee näkemään Los Angelesia – kaikki tämä voisi toimia hyvinkin, mikäli miehen puheissa olisi jokin pointti ja ohjaajan visuaalinen silmä toimisi toteutuksen kannalta edes tyydyttävästi. Allekirjoittanut meinasi jättää koko tekeleen katsomisen kokonaan kesken, ennen kuin tapahtumat pääsivät edes kunnolla käyntiin. Päähenkilön viimein tavatessa sielunkumppaninsa, kurssi ei vieläkään lähde kääntymään. Siirtymät vaiheesta toiseen toteutetaan epärealistisesti, eikä aitoa romantiikan tunnetta pääsee syntymään missään vaiheessa, kun käsikirjoitus ei anna päähenkilökaksikon kemioillekaan juuri mitään mahdollisuutta lähempään kosketuspintaan. Viimeistään Hayekin nakuilukohtauksen aikana aloin turhautumaan täysin Townen näkemykseen aiheesta.
Lavastus ja 1930-luvun enkelten kaupunki on myös toteutettu häiritsevän huonosti, eikä katsoja pääse ajantuntuun kuin korkeintaan halvalta tuntuvan kahvikupposen hinnan kuullessaan. Näyttelijöiden puheeseen tai elekieleen ei myöskään ole käytetty aikaa, joten toteutuspuoli kusee nilkoille jo peruspilareita pystyttäessä.
Colin Farrell ja Salma Hayek eivät pysty roolisuoritustensa tai keskinäisen kemiansa avulla pelastamaan elokuvaa. Päinvastoin, kaksikko tuntuu yhtä läheisiltä kuin kaksi samaan hissiin eksynyttä selväpäistä suomalaistamiestä. Lähes puolet heidän yhteisistä kohtauksistaan koostuu vihamielisistä otoksista, jotka olisivat toimiakseen vaatineet sujuvaa sanailua ja oivaltavaa dialogia naivin loanheiton sijaan.
Hyviäkin hetkiä Ask the Dust sisältää ja hapettoman alun jälkeen tarinaan puhaltaa henkäys raikkaampaa tuulta. Pääparin yhdessä viettämät positiiviset hetket maisemakuvauksineen ovat ajoittain jopa nautittavaa ruutuaikaa ja Fanten kirjoittamat päähenkilöt ovat sisäisine tuskineen kiinnostavia hahmoja, joista tällä elokuvakirjoituksella ei ikävä kyllä saatu puristettua edes neljäsosaa koko kapasiteetista irti. Aitous puuttuu.
Teos on kerännyt positiivisempia arvosteluja ja varmasti romantiikannälkäiset naiset tästä saavat eniten puristettua irti, mutta mikäli haluat nähdä oikeasti laadukkaan ja sykähdyttävän rakkauselokuvan, ei tätä voi hyvällä tahdollakaan suositella – kannattaa mieluummin vaikka hakea se kirja kätöseen ja yrittää josko se toimisi paremmin.
