Arvostelu sisältää spoilereita Millenniumin toista kautta koskien. Arvostelu on hieman ylipitkä, sillä kirjoittaja on suuri Millennium-fani, mutta mitään ei ole onneksi pakko lukea.
Millennium alkoi vuonna 1996 suuren hypen saattelemana. Chris Carterin nimi oli silloin kuumaa kamaa. Samaan aikoihin X-Filesin kulta-aikojen kanssa Chris Carter kynäili maailmanlopun fiiliksiä tavoittelevan ja vuosituhannen vaihteella pelottelevan sarjan Millenniumin. Ensimmäisen tuotantokausi alkoi tilanteesta, jolloin näkijän kykyjä omaava entinen FBI:n profiloija Frank Black (uskomattoman vakuuttava Lance Henriksen) muutti perheensä kanssa Seattleen ihanaan taloon ja uuden rauhallisemman elämän piti alkaa. Kykynsä vuoksi Frank joutui kuitenkin panostautumaan työlleen ja hän liittyi maailmanloppuun uskovaan Millennium-ryhmään, joka antaa poliisille apua vaikeissa murhatapauksissa. Ensimmäinen kausi koostui 22 aika erillisestä jaksosta, joissa oli aina oma sarjamurhaajatarina. Maailmanlopun tunnelma ja epätoivon fiilis saatiin aikaan ihmisten pahuudella. Toisella tuotantokaudella Frank erosi vaimostaan Catherinesta ja Millennium-ryhmän todellinen luonne alkoi paljastua Frankille. Sarjaan tuli mukaan uskonnollista mystiikkaa, yliluonnollisuutta ja kunnollista pääjuonta. Siinä sarjan tyylikin hieman muuttui, mutta synkät sävyt ja pessimistinen maailmankuva pysyivät samoina. Millenniumin tarina tavallaan päättyi toisella tuotantokaudella, mutta sarjaa tehtiin kuitenkin vielä kolmas tuotantokausi.
Millenniumin toisen tuotantokauden lopussa maailmalle levisi Marburg-virus, joka tuhosi suuren määrän ihmisiä, joista yksi oli Frankin vaimo. Nyt Frank asuu yhdessä Jordan-tyttärensä kanssa. Millennium-ryhmään Frank ei voi enää luottaa, joten hän tekee taas Washingtonissa töitä FBI:lle. Hän ystävystyy nuoren FBI-agentin Emma Hollisin (Klea Scott), jota vainoavat omat menneisyyden traagiset tapahtumat, kanssa. Välillä juttuihin sotkeutuu Millennium-ryhmäkin, jonka todellisen pahuuden Frank ja Emma onnistuvat välillä huomaamaan. Frankin entisestä työkaverista Peter Wattsista (Terry O’Quinn) on muuttunut pahis, jota Frank syyttää vaimonsa kuolemasta. Frankilla on kyky nähdä murhaajan mieleen, minkä vuoksi hän joutuu vastoinkäymisistä huolimatta osallistumaan työhönsä.
Toisella tuotantokaudella käsikirjoittajapuoli uudistui, kun Chris Carterin piti keskittyä muihin asioihin (mm. X-Files -elokuva). Käsikirjoittajapari Glen Morgan & James Wong muuttivat hieman sarjan mainitsemaani suuntaan. Mukaan oli tullut huumoriakin, mutta tunnelma oli jopa ensimmäistä tuotantokautta epätoivoisempi. Kolmannen kauden piti palata takaisin ensimmäisen tuotantokauden sarjamurhaaja tarinoihin ja Carter palasi kirjoittamaan kaverinsa Frank Spotnitzin kanssa kolme jaksoa. Täydellinen muutos takaisin ensimmäisen kauden tyyliin oli kuitenkin mahdotonta, joten kolmas kausi sisälsi sitä sun tätä. Mukaan oli tungettu toiselta tuotantokaudelta tuttua Millennium-ryhmää koskevaa mytologiaa, joka ei tietenkään ollut yhtä terävää, pientä yliluonnollisuutta sekä erillisiä sarjamurhaajatarinoita.
Kolmatta kautta pidetään sarjan heikoimpana, niin kuin minäkin teen, mutta ei tämä mitään huonoa tavaraa kuitenkaan ole, harmittavan epätasaista kylläkin. Sarjan johtokäsikirjoittajiin kuului kolmannen kauden alussa ainut jokaiselle kaudelle jaksoja kirjoitellut Chip Johannessen ja kokonaan sarjan ulkopuolelta revitty Michael Duggan. Duggan onneksi ymmärsi jättää sarjan (tai onhan potkutkin mahdolliset, en tiedä asiasta), kun oli kirjoittanut kaksi jaksoa ja Johannessen oli yksin johdossa kahdeksannesta jaksosta alkaen. Johannessen sai hyviäkin jaksoja kirjoitettua, mutta mikään erikoinen käsikirjoittaja hän ei ollut. Kolmannen kauden parhaat käsikirjoittajat ovat synkkiä ihmismielen tutkimuksia harrastava Patrick Harbinson sekä erilaisia jaksoja kirjoitteleva Michael R. Perry, jotka molemmat kirjoittivat tälle kaudelle neljä hienoa jaksoa.
Toisen tuotantokauden lopun vuoksi kolmas kausi oli vaikea aloittaa. Kauden kaksiosainen aloitus, The Innocents ja Exegis, ovat aika epäonnistunutta tavaraa. Taso kuitenkin nousee heti sen jälkeen kolmannella jaksolla TEOTWAWKI, jota on syytetty Columbinen high schoolin massamurhan yhdeksi innoittajaksi. Joka tapauksessa aika hyvä jakso. Muita hyviä jaksoja ovat mm. huumoripitoinen Halloween-spesiaali …Thirteen Years Later, Millennium-ryhmän salaisuuksia ruotiva Collateral Damage, arkkivihollinen Lucy Butlerin comeback Antipas ja pedofiliaa uudella tavalla käsittelevä Through a Glass, Darkly. Parhaimpina loistavat mystinen, ensimmäinen enemmän Jordania pääosaan nostava jakso, Borrowed Time sekä toisen ja kolmannen tuotantokauden välistä aikaa valottava The Sound of Snow. Kaksiosainen finaali päättää sarjan kunniakkaasti, vaikka ei toisen kauden vastaavaa voitakaan. 22 jaksoon sisältyy myös aika monta huonoakin vetoa. Raskain taakka kolmannella kaudella on monet mielenkiinnottomat Millennium-ryhmään keskittyvät jaksot sekä Michael Dugganin täysin surkea yliluonnollinen kertomus Human Essence.
Tämä Millenniumin kolmas tuotantokausi muistuttaa välillä liikaa normaalia poliisisarjaa, mutta onneksi mukana on vieläkin jaksoja, jotka osoittavat, että kyse on jostain suuremmasta ja paremmasta. Ulkokuori on yhä synkkä, mutta värit ovat aikaisempiin kausiin verrattuna kalseampia. Kolmannella kaudella vanhoja hahmoja on mukana enää kolme ja uusia hahmoja on tullut muutama lisää. Uudet hahmot ovat pääasiassa aika kliseisiä, mutta kyllä niistä särmääkin löytyy. Kun Klea Scottin tulkitseman Emma Hollisin on hyväksynyt Millennium-kaartiin, niin Scott on roolissaan hyvä ja varsinkin finaalissa roolisuoritus on rautaa. Stephen E. Millerin tulkitsemassa FBI-pomo Andy McClarenissa on tarvittavaa johtohahmomaisuutta, mutta hahmoon ei pahemmin syvennytä. Bob Wilde esittää vähäeleisellä tyylillään Millenniumin palkkatappajaa Mabiusta. Peter Outerbridgen vakuuttavasti tulkitsema ja lopulta aika hyvin kirjoitettu erikoisagentti Barry Baldwin on ehdottomasti näistä uusista hahmoista paras, jos niitä alettaisiin vertailemaan.
Vanhat tähdet vetävät tietenkin hyvät roolisuoritukset. Oma suosikkinäyttelijäni Lance Henriksen ei pääse ihan kahden ensimmäisen tuotantokauden tasolle, mutta ei hän koskaan mikään huono ole. Hieno jälkeä Lance saa nytkin aikaan. Tarkkasilmäisten on kivaa tarkkailla kuinka Lancen ruskeat hiukset harmaantuvat täysin kauden aikana. Frankin Jordan-tytärtä esittävä Brittany Tiplady saa vähän enemmän ruututilaa, mikä on hyvä juttu, sillä lapsinäyttelijäksi hän on aivan huippu. Vakuuttavaa ja uskottavaa jälkeä, ei mitään amerikkalaista ylipirteyttä. Terry O’Quinn saa vähäeleisyydellään aina aikaan mahtavia suorituksia. Valitettavasti hän saa muihin kausiin verrattuna aika vähän ruututilaa.
Parhaimmillaan Millennium – Season 3 pääsee siis aikaisempien tuotantokausien tasolle, mutta heikoimmillaan se todellakin on heikkoa. Kokenut TV-ohjaaja Thomas J. Wright ansaitsee kiitosta panostuksestaan Millenniumiin. 1990-luvulla nähtiin, ettei TV olekaan niin paha paikka elokuvaihmisille (näyttelijät, käsikirjoittajat, ohjaajat). Millennium oli ehdottomasti yksi niistä sarjoista, jotka todistivat tämän. Vaikka kolmas kausi ei aikasempien tasolle pääsekään, niin kokonaisuutena sarja on yksi parhaista.
