Toinen Maailmasota. Paikka on Pianosa, Italiaan kuuluva saari. Kapteeni Yossarian (Alan Arkin) omaa pahan ongelman. He yrittävät tappaa hänet. Hän tietää sen koska he ampuvat häntä. He kylläkin ampuvat kaikkia, mutta se ei muuta tilannetta miksikään Yossarianin kannalta. Eversti Cathcart (Martin Balsam) on yksi heitä, sillä hän vaatii miehistöjä lentämään lisää tehtäviä joissa he pääsevät ampumaan. Tohtori Daneekan (Jack Gilford) mukaan hänen on laitettava kaikki hullut maapalvelukseen. Päästäkseen maahan pitää vain pyytää, mutta jokainen joka pyytää vapautusta ei voi olla hullu, joten hänen pitää lentää. Täydellisen kehämuotoinen logiikka on Yossarianin uhkana ja eikä tilannetta helpota majuri Danbyn (Richard Benjamin) tapa selittää tehtävät kuin myyntimies. Majuri Majuri (Bob Newhart) taas ei tiedä lentämisestä mitään ja on lennoston komentaja joka tavattavissa vain kun ei ole tavattavissa. Sotilaspastori Tappmanin (Anthony Perkins) tehtävä taas on keksiä iskeviä rukouksia, eikä hänkään ole nuuppana ja ystävällisenä siihen sopiva. Luutnantti Milo Minderbinder (Jon Voight) taas luukuttaa morfiinin ja laskuvarjot taloushyödyn nimissä ja syöttää miehille suklaapäällysteistä puuvillaa. Kenraali Dreedlen (Orson Welles) suurin harmi on siinä että hän ei voi ammuttaa kaikkia joista hän ei pidä ja että miehistöillä on vaikeuksia keskittyä hänen läsnäollessa, mutta syy siihen jälkimmäiseen ilmiöön on häiriötekijä (Susanne Benton) jota kenraali pitää mukanaan. Tuollaisten omituisuuksien keskellä Yossarian yrittää päästä pois heidän vaikutusvallasta ja jos kaikki ajattelisivat samoin hän olisi kirottu hölmö ollakseen eri mieltä.
Joseph Hellerin kulttimainetta nauttiva Catch-22 on sotasatiiri, joka loikkii henkilöstä toiseen, kiertää logiikkaa ympäri ja on puhdasta verbaalikaaosta. Mike Nicholsin ohjaama filmatisointi jättää pois melkoisen osan koko montaasimaisesta sekasorron helvetistä, mutta säilyttää sen olennaisen sodanvastaisen ironisuuden ja järjettömyyden. Henkilöhahmot ovat absurdeja ja Yossarian onkin ainoa järkevä henkilö maailmassa missä luutnantti Aarfy Aardvark (Charles Grodin) puolustelee raiskausta seuraavaa murhaa sillä ettei voinut sallia uhrin mustaavan hänen mainettaan ja samaan paikkaan verekseltään joutunut Yossarian joutuu itse pidätetyksi pinnauksesta.
Alan Arkin johtaa kaartia Yossarianin joka tekee kaiken mahdollisen päästäkseen pois sotimsen keskeltä ja alastomana mitalin vastaanottaminen on näyttävä, mutta valitettavan turha yritys. Erinomainen suoritus ainoalta elokuvan järkevältä persoonalta, joka kuitenkin käyttäytyy kaikista hölmöimmin, vaikka tekee varsin vähän irvokkaita tekoja, mutta sankaruutta on turha Yossarianilta odottaa. Itse asiassa hän välttelee sitä koska sankaruus vie lähemmäs heitä.
Yossarianin ympärillä kieppuu mitä oudoin kaarti ja sitä vetää Jon Voight ääriahneena Milona, jonka häikäilemättömyys on absurdin puolella. Jack Gilford tuo järjen ääntä byrocraquayn tappamana tohtori Daneekana ja onpa mukana sellaisetkin naamat kuin Art Garfunkel ja Martin Sheen, joista jälkimmäinen rupeaa järkeväksi aikomalla tejhdä hullusti. Orson Welles repii nauruhermoja sotahulluna kenraali Dreedlenä ja samaa tekee Martin Balsam yhtä sotahulluna eversti Cathcartina. Bob Newhartin rooli majuri Majurina jää harmillisen vähäksi ja ironisimpana piirteenä Norman Batesin roolista pysyvän leiman saanut Anthony Perkins on kaikista lämpimimmän ja hellimmän henkilön roolissa, mikä antaa erityisen sarkastisen lisäyksen castingiin.
Mike Nicholsin ohjaus ja Buck Henryn sovitus maalaavat sodasta käsittämisen tuolla puolella olevan sekasorron mitä hallitsee typeryys, taitamattomuus, vastuuttomuus ja itsekkyys. Kuolema tulee omituisilla tavoilla ja katsoja saa alun absurdin komedian jälkeen kolkkoa tarinaa. Heikkoutena onkin rajallinen aika ja moni elementti jää harmillisen ohueksi. Viihdyttävä teos siis täynnä absurdeja henkilöitä ja hienovaraisempaakin huumoria.
