Tässä viime aikoina ahkerasti erilaisia animeleffoja ja -sarjoja katsoessa sekä arvostellessa on takaraivossa tykyttänyt vastustamattomasti tällainen vanhempi tuttavuus, joka tuntuu vain odottaneen oikeaa tilaisuutta päästä Tykkiin valloilleen suomalaisen kansan iloksi ja ihmetykseksi. Täytyy saada tämä nyt äkkiä pois alta niin voi taas levätä yönsä rauhassa.
Saint Seiya on yksi kaikkien aikojen suosituimmista ja vaikutusvaltaisimmista Japanista lähteneistä kasarianimeista. Luonnollisesti tämä on myös muokannut genrensä tyypillisimpiä kliseitä ja siihen liitettyjä mielikuvia siinä määrin, että sitä voi nykyään tarkastella jonkinlaisena alan epäpyhänä kulmakivenä ja reliikkinä, jonka typeryydelle voi nauraa, mutta jonka merkitystä ei pysty millään selittämään täysin pois.
Antakaahan kun selitän.
Saint Seiya on ns. manime eli tässä on kysymys hassusti pukeutuvien myyttisten sotureiden loputtomasta taistelusta toisia hassusti pukeutuvia ukkeleita vastaan. Hyviksiä kutsutaan pyhimyksiksi ja pahiksina ainakin sarjan alkuperäisissä jaksoissa nähdään [u]PAAVIN NINJA-ARMEIJA[/u], joka havittelee itselleen pyhimysten suojelemaa Athena-jumalatarta.
Koko homman pointtina on, että jumalatarta suojelevat pyhät on nimetty horoskooppien mukaan ja jokaisella on omat erityisvoimansa ja -taitonsa. Päähenkilö on Pegasos-soturi, mutta sekaan mahtuu myös lohikäärmisoturi, Andromeda-mies ja ties mitä kaikkea. Aina tehdessään jotain erityisiskuaan jokainen soturi muistaa aina huutaa sen nimen ja tehdä samat erikoisrituaalit tietyn lauletun kappaleen soidessa taustalla jaksosta toiseen. Idean tunnistaa jokainen.
Musiikista puheenollen tässä on myös perinteiseen japanilaiseen tyyliin tajuttoman tarttuva tunnari ja hienosti animoitu alkuvideo. Olen katsonut tuon pahuksen pätkän varmaan miljoona kertaa, mutta se vain jaksaa ihastuttaa uudestaan ja uudestaan. Arrggghh!!1
Saint Seiya on toisin sanoen tarinamielessä juuri niin uskomattoman typerää ja järkijättöistä settiä kuin miltä se kuulostaakin. Oikeastaan oma syyni katsoa sarja alunperinkin oli sen älytön premissi enkä todellakaan saanut pettyä. Paavin ninja-armeija… Hahahaha! Tämä ei siis ole edes vitsi. Kas kun eivät keksineet panna koko roskan loppuvastukseksi jotain Galactus-tyylistä steroideilla pumpattua ja ristiltä alas kiipeävää jättiläisjeesusta maailmaa ja koko universumia tuhoamaan.
Todellisuudessa koko jutun pähkinä onkin vain rakennettu kyynisen tuotteistamisen ympärille: tarinaa tässä on vain sen verran, että katsoja saadaan koukutettua katsomaan mättöä mahdollisimman pitkälle. Jokaisen jakson ainut tarkoitus on päättyä cliffhangeriin ja esitellä uusi soturiukkeli, josta luonnollisesti sitten julkaistaan myös läjäpäin erilaisia lelufiguureja ja keräilykortteja. Itse sarjan pohjalta on sitten miljoona erilaista tappelupeliä, televisioleffaa, sarjakuvia ja muuta krääsää. Tämän julkaisusta on jo aikaa reipas parikymmentä vuotta, mutta uutta kamaa puskee markkinoille edelleen jatkuvasti.
Tämä on siis juurikin SITÄ animekamaa, jota South Park aikoinaan niin ansiokkaasti parodioi “Good Times With Weaponsissa” ja “Chinpokomonissa”.
Joudun itsekin myöntämään koukuttaneeni tätä sarjaa joskus nuoruusvuosina vaikka kuinka, mutta en koskaan päässyt kovimmistakaan maratoneista huolimatta täysin loppuun. Syy on yksinkertaisesti se, että tätä on venytetty aivan liian pitkäksi ja mitä pitemmälle juoni etenee, sen kömpelömmältä ja kehnommalta tarina alkaa maistua. Alun jännittävien jaksojen jälkeen ei esimerkiksi nähdä enää verta vaan tekijät päättivät siistiä sarjansa nopeasti koko perheen viihteeksi. Animaation taso noin yleensäkin laskee dramaattisesti sarjan edetessä. Buuuuu!!
Mutta loppujen lopuksi täytyy kuitenkin sanoa, että kaikesta kliseisyydestä huolimatta itse tykkäsin Saint Seiyasta aivan liian paljon ja ymmärrän täsmälleen, miksi se on maailmalla edelleenkin niin pahuksen suosittu. Ei tässä ole kyllä mitään järkeä tai logiikkaa, mutta siinähän se pointti onkin. Saint Seiya on periaatteessa typerintä mahdollista kamaa, mutta se on ainakin tiettyyn pisteeseen asti tyhmyydessään älyttömän viihdyttävää seurattavaa.
Ilmeisesti lisäksi ajatus Pyhästä isästä ninja-armeijan päällikkönä on aikojen saatossa huvittanut tavattoman paljon muitakin kuin itseäni. Saint Seiyahan oli siis valtava hitti nimenomaan [u]katolisissa maissa[/u]!
