Mike Binder on yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista ohjaajista, jonka haikeat ihmissuhdekuvaukset Intiaanikesä, Matkalla Miamiin (pelkkä käsis tosin) ja Kiukun parempi puoli ovat olleet lähes erinomaisia elokuvia. Binderin elokuvissa on lämmintä inhimillisyyttä ja arkisuutta. Vaikka vielä mestariteoksia ei ole tullut, niin ihmissuhde-elokuvien mestarina Binder on näyttänyt taitonsa useampaankin kertaan. Joku uskalias on häntä verrannut jopa Woody Alleniin. Indie-tuotannoistaan enemmän tunnettu ohjaaja on nyt mennyt Hollywoodiin töihin ja ohjannut lähtökohdiltaan koskettavan draaman. No, mitäs sitten kävikään?
Asetelmiltaan Reign Over Me – ystävyyden voima on mielenkiintoinen miehisen ystävyden kuvaus. Don Cheadlen tulkitsema Alan Johnson on menestyvä hammaslääkäri, joka on perhe-elämässään pahasti vaimonsa tossun alla ja töissä muiden työkavereiden paheksunnan kohteena. Alanin elämä tuntuu merkityksettömältä, kun vaimo tuputtaa omia harrastuksiaan antamatta Alanille omaa aikaa. Sitten Alan törmää vanhaan opiskelukaveriinsa Charlie Finemaniin (Adam Sandler), jonka perhe kuoli World Trade Centerin iskuissa. Koko onnettomuuden kieltävä Charlie yrittää pärjätä päivästä toiseen pelaamalla videopelejä, jammailemalla punkbändissä ja nauramalla Mel Brooksin filmeille. Hän ei kuitenkaan kaipaa näköpiiriinsä mitään asiaa, joka muistuttaisi häntä kyseisestä surusta. Sen vuoksi hän ystävystyy uudestaan Alanin kanssa, koska he eivät ole pitäneet yhteyttä opiskeluvuosien jälkeen. Niinpä nämä kaksi omalla tavallaan onnetonta miestä löytävät taas itua synkkään arkeensa. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan ja Charlien ongelmat nousevat liikaa esille.
Binder on hyvä ohjaaja, mutta ennen kaikkea hyvä käsikirjoittaja. Hänen dialoginsa ja tuoreilta tuntuvat tilanteet viihdyttävät kerta toisensa jälkeen. Reign Over Me yrittää olla arkinen, koskettava, hauska ja ajatuksia herättävä kokonaisuus Binderin muiden filmien tapaan. Hänen elokuviaan voisi kutsua viihdyttävän syvällisiksi. Reign Over Me yrittää kyllä olla sellainen, mutta nyt Binder on epäonnistunut pahasti. Leffalla olisi mahdollisuus olla joko ravisteleva draama tai hyväntuulinen feelgood-leffa, mutta Binder ei ole osannut tehdä valintaa vaan pujottelee noiden kahden lajityypin välillä. Koskettavuudessa ei olla onnistuttu, koska sentimentaalisuus erottuu liian hyvin osoittelevaksi ja katsojan itkuhermoon tökkiväksi. Tulee “pitääkö ne mua ihan tyhmänä, etten tiedä missä kohdassa pitäisi itkeä” -olo moneen kertaan. Lähtökohdista olisi voinut saada erinomaisen laatudraaman ja Binderillä olisi vanhojen näyttöjen perusteella selvästi taitoa sellaiseen. Valitettavasti kokonaisuus horjuu epätasaisten kohtausten liitoksista. Välillä Binder jopa yllättää tuoreudella, mutta heti seuraava kohtaus suistuu kliseiden rautatielle. Eniten ärsyttää se, että elokuva yrittämällä yrittää olla tuore kerrontatavalla sisältäen kuitenkin kliseisiä elementtejä. Ne jutut ovat kuitenkin eri lajityypeistä pöllitty, kuten feelgood-komedioista otettu ystävystyminen ja nyyhkydraamoista tuttu menetyksen kieltäminen sekä sen hyväksyminen. Hohhoijaa.
Pahin vika ei ole kuitenkaan Binderin epäonnistumisessa, vaan pääosan napanneessa Adam Sandlerissa, joka yrittää tuskallisin tuloksin olla vakava. Valitettavasti hän toistaa niitä samoja koomikon maneerejaan. Itse olen pitänyt osasta hänen komedioistaan, mutta ymmärrän hyvin häntä inhoavia tyyppejä. Viime aikoina myös hänen komediatyylinsä on alkanut tympiä, kun se toistuu leffasta toiseen. Tällaisessa elokuvassa en halua kuitenkaan nähdä Sandlerin idioottimaista käyttäytymistä, kun hän näyttelijän taidot korvaa typerällä meuhkaamisella ja riehumisella. Suu auki ja kuola valuen hän aneemisesti siirtyy kohtauksesta toiseen olematta uskottava tai edes hauska. Hän yrittää kovasti toistaa Jim Carreyn tekemän draaman puolelle siirtymisen, mutta häneltä puuttuu kokonaan Carreyn karisma. Sandler veti kyllä hyvän roolin Punch-Drunk Lovessa, mutta siihen rooliin hänen maneerinsa loistavasti sopivatkin. Rooman sheriffistä pinnalle pompahtanut Don Cheadle on aina ollut aika tylsä ja niin hän on nytkin, vaikkei mikään huono näyttelijä olekaan. Mitään erikoista sanottavaa hänestä ei vain ole. Muut näyttelijät heiluvat kivasti taustalla pahemmin ärsyttämättä, koska Sandler hoitaa jo tarpeeksi hyvin sen ärsytyspuolen.
Amerikkalaisiin iskee varmasti paremmin, sillä onhan kyse heidän kulttuuristaan ja tämän päivän meiningistä. On hyvin ymmärrettävää, miksei tätä lopulta nähtykään Suomessa teatterikierroksella. IMDb:ssä pisteitä on tällä hetkellä jopa huimat 7,9, mikä saa meikäläisen vain pudistelemaan päätään. Itse julistan tämän vuoden 2007 huonoimmaksi elokuvaksi, mutta kaipa tälle sitten faninsakin löytyy.
