Tutustuin Michael Myersiin vuonna -82 ollessani 14-vuotias. Isäpuoleni salakuljetti minut elokuvateatteriin katsomaan elokuvasarjan toista osaa (Halloween II, 1981). Kokemuksen jälkeen ei maailmani ollut enää entisellään.
En osaa edelleenkään kuin arvailla, mikä tuossa elokuvassa minuun tarkalleen ottaen vetosi. En edes tiedä kehen tuossa lopulta samaistuin, vai samaistuinko kehenkään. Siinä vain oli jotain loputtoman siistiä. Jotain sellaista, mitä ei Suomen mittakaavassa koskaan eikä mistään ollut tottunut näkemään. Näkeminen synnytti kokemuksen.
Loputtomuutta kuvastaa ainakin se, ettei tilanne ole muuttunut paljonkaan vuodesta 1982. Edes kelvottomat jatko-osat eivät ole saaneet minua laskemaan irti kyseisestä vuodesta. Elokuvan ensimmäisen osan (Halloween 1978) näin vasta tämän kakkososan jälkeen ja hyvä niin. En ole ollenkaan varma, olisiko tästä ensimmäisestä ollut tekemään minuun samanlaista vaikutusta. Ainakin videolta katsottuna se tuntui laimealta kakkososaan verrattuna. Ensiosa saattoi olla nuorelle pojalle liian älykäs. Väkivaltaisempi jatko-osa oli suoraviivaisempaa ja vetosi minuun näin kai paremmin.
Jaksoin vuodesta toiseen odottaa jatko-osilta paljon. Kolmannen osan kävin katsomassa elokuvateatterissa ja odotukset olivat korkealla. Tuohon aikaan (1983) ei elokuvista tiennyt ennakolta mitään. Olin nähnyt vain julisteen ja teatterin ulkokuvissa muutamia muita kuvia. Niiden perusteella ei voinut vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä.
Kolmannen osan (Halloween III – pahuuden yö) alkumetreistä lähtien pyrin itsepintaisesti sovittamaan Michael Myersin jollain tapaa mukaan juonikuvioon. Naiivistinen 15-vuotias jaksoi odottaa viimeiselle minuutille asti ”sankarinsa” ilmestymistä. Tyrmistys oli absoluuttista kun häntä ei sitten lopulta ilmestynyt ollenkaan. Olin mykistynyt ja tyrmätty. Jälkeenpäin selvisi, ettei Myersin ollut enää tarkoitus ollenkaan palata elokuvasarjan myöhempiinkään jatko-osiin.
Suomessa alkoi videolaki sotkea kuvioita ennen seuraavia jatko-osia. Meni pitkälle 90-luvun puolelle, kunnes lopulta näin osat 4 (Halloween 4, 1988) ja 5 (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers, 1989). Filmifriikki nettikaupasta sain nämä tilattua tekstittämättöminä VHS-elokuvina. Nyt oli Myers toki mukana, mutta pettymykseltä ei silti voinut välttyä. Hahmo oli muuttunut miltei tunnistamattomaksi sitten kakkososan (1981).
Tätä seurasi vuosikymmenten kaamos. Jatko-osat olivat toinen toistaan kamalampia ja usko hiipui. Uuden ”Halloween Kills (2021) saapuessa teattereihin oli mielessäni vain ja ainoastaan eräs klassinen sanonta:
”Näkemättä p*skaa”
Alku ei ollut lupaava. Kuviin ilmestyi transu. Tunnistin itsessäni muutamiakin aavistuksia erilaisista ennakkoluuloista. Tunne kuitenkin katosi nopeasti, kun siirryttiin ”flashback”-osioon vuodelta ”1978”. Pienen hämmennyksen jälkeen huomasin hymyileväni. Löysin sivuosasta myös uuden suosikkinäyttelijäni (Jim Cummings). Hän on erittäin camp. Mietinkin, kuinka hän istuisi tällaiseen itsensä vakavammin ottavaan elokuvaan. Olin turhaan huolissani. Oliko Jim Cummings sittenkin nyt vakavasti otettavampi kuin aiemmin? Istuiko hän myös hieman älykkäämpään formaattiin?
Ei.
Tästä elokuvasta näet on älykkyys kaukana ja Cummings istui roolissaan kuin nenä päässä. Huomasin kuitenkin, että hymy pysyi kasvoillani kuin pikaliimattuna. Jo kohta kuviin ilmestyy ensin alkuperäisistä osista tutun tohtori Sam Loomisin (Donald Pleasence) ääni ja perässä myös koko mies. Mutta hetkinen! Tämä näyttelijähän kuoli jo vuonna 1995 pian elokuvasarjan kuudennen osan (Halloween – The Curse of Michael Myers) jälkeen. Toivotamme tervetulleeksi tässä vaiheessa ystävämme CGI:n. Oliko sitten kyseessä randomin IT-alan opiskelijan näyttötyö en tiedä, mutta jälki oli hulvattoman huonoa. Loomis näytti aivan pelihahmolta, maneeriksi muodostuneita keinuntoja myöten. Ei hän kyllä muutenkaan ollut itsensä näköinen paljoakaan.
Huomasin kuitenkin hymyn tulleen kasvoilleni jäädäkseen. Aloin miettiä, onko tämä tarkoituksellista vai tahatonta komiikkaa. Lopulta päätin, ettei sillä ole hittojakaan väliä. Elokuva on aivan mielettömän viihdyttävää katsottavaa!
Alun transu saa pian seurakseen vanhan avioparin. Isäntä on valkoihoinen ja vaimo musta. Kohta paikalle jo ilmestyykin stereotypinen ja mauttomia seksistisiä vertauskuvia viljelevä vanha homopari. Kaikki homokliseet, fallokset ja vihjailut ovat kohtauksessa tukevasti läsnä. En tiedä mitä tämä on. Onko tämä suvaitsevaisuutta vai suvaitsemattomuutta, kun suurella prosentilla mainitsemani vähemmistöjen edustajat pannaan lihoiksi? En tiedä, mutta en lakkaa hymyilemästä edelleenkään.
Onko Halloween Kills älykäs jatko-osa vuonna 2018 käynnistyneelle trilogialle?
No ei kerta kaikkiaan ole. Mutta voi pojat miten viihdyttävä tämä elokuva onkaan! Kaikki on juustoista ja ylitseampuvaa, mutta jollain ihmeen konstilla tämä uppoaa minuun aivan satasella. Alun ”flashback”-kohtauksessa soi myös alkuperäisen Halloween-elokuvan teemamusiikki. Erittäin hieno ja syvältä luotaava nuolaisu meille ensiosan fanaatikoille. Kun sitten elokuvassa siirrytään ajantasaiseen teemamusiikkiin on sekin aivan loistava. Enää ei seurata myötähäpeään asti sitä vanhaa ja kulunutta teemaa, vaan otetaan siitä vain mausteita.
Joku voisi nuoremmakseen laskea kuinka monta kertaa tässä leffassa huudetaan ”EVIL DIES TONIGHT”. Minulla ei ole aavistustakaan mutta sen sanon, että monta kertaa. Tässä kohtaa kuitenkin uskon jo vahvasti kaiken olevan tarkoituksellista. Eikä sillä ole mitään väliä, oli tai ei. Katselen hymyssä suin jopa hauraasta yrmyksi muuttunutta Laurieta (Jamie Lee Curtis). Aiemmassa osassa oltiin ilmeisen tosissaan. Silloin tuo yrmyys oli huonoa näyttelemistä. Nyt ollaan juuri oikeassa suhteessa parodian puolella (ollaanko?) jolloin yrmyydestä tulee itseironiaa joka piru vie toimii kuin se kuuluisa junan vessa.
Näyttelijät ovat hulvattomia kukin omana itsenään. Halloweenin originaalista osasta mukaan kaavittu Kyle Richards (Lindsey) on kuin Demi Moore, jolta on viety kyky näytellä. Sheriffi Brackettia esittävä Charles Cyphers näyttää siltä, kuin olisi ollut kuolleena jo pidemmän tovin. Alkuperäisosan Lonnieta esittävä Robert Longstreet on kuin ”Kauniiden ja Rohkeiden” Ridge Forresterin (Thorsten Kaye) ja sarjasta ”90 päivää morsiamena” hulvattoman tutuksi tulleen Edin (Ed Brown) epäpyhä kupeiden hedelmä. Kaksi viikkoa dokanneena.
Mutta voihan pojat edelleen, että olikin miellyttävä yllätys kerrassaan. Olisin hölmö väittäessäni, että tämä elokuva on vastaus kaikille ja kaikkien mieleen. Minulle se sitä oli. Pitkään on väännetty kättä siitä, mistä kohtaa tätä elokuvasarjaa olisi pitänyt jatkaa. Itse olisin jatkanut alkuperäisen kakkososan tapahtumista. Bonuksena voinkin todeta ajoittain tuntuneen siltä, että ohjaaja ja käsikirjoittaja olisivat halunneet jatkaa sieltä mistä minäkin. Välillä on kuin katsoisi alkuperäisen kakkososan uudelleenfilmatisointia.
Näin kauan siinä meni, että sain todistaa jotakin kelvollista. Melkein neljänkymmenen vuoden odotus on joiltain osin päättynyt. Nyt on jotain käsinkosketeltavaa ilman jatkuvaa palaamista alkuperäisten osien kuviin ja tunnelmiin.
Halloween Kills antaa epäsovinnaista shokkihoitoa leffasarjan aiemmille puritaaneille ja tekee sen ihanan hulvattomalla, ennalta arvaamattomalla tavalla.
