Juuri eläkkeelle jäävä poliisietsivä Jerry Black (Jack Nicholson) joutuu varsin aran asian eteen; pikkutytön murhatapaukseen. Tytön murhan tunnustanut vajaaälyinen epäilty (Benicio Del Toro) ampuu itsensä vankilassa. Jerry ei usko tämän olevan syyllinen ja tutkii kammottavaa murhaa tarkemmin eläkepäivistään huolimatta. Kukaan ei kuitenkaan pidä hänen todisteitaan pätevinä ja uskottavina. Kuitenkin hän lähestyy murhaajaa askel askeleelta keskustelemalla murhatun tytön äidin ja tämän parhaan kaverin kanssa.
Säälin elokuvan Jerryä, sillä hän tietää enemmän kuin kukaan muu, mutta hänen pakkomielteensä menee liian pitkälle. Ahdistusta aiheuttaa se, että hän on varma mitä tekee, mutta se ei sittenkään vastaa hänen ja muiden odotuksia. Juuri, kun hän on saamassa viimeistä “palapelin palasta paikoilleen”, se on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Poliisit pitävät häntä hourupäisenä, vanhana juoppona. Olen aina pitänyt Jack Nicholsonia hyvänä näyttelijänä ja hän vetää tämän elokuvan roolin ihan hienosti. Tunnelma olisi luultavasti erilainen, jos Nicholsonin paikalla olisikin jokin muu näyttelijä.
Elokuvassa on huonojakin puolia; se on jossain kohtaa kliseisen ylidramaattinen ja sivuseikkoja kuvaillaan tarkasti, siksi se saattaa tuntua hieman tylsältä. Juoni kulkee liian hitaanlaisesti.
Pahuutta ja moraalittomuutta korostetaan selvästi. Katsojille yritetään luoda inhon- ja kauhuntunteita ja kysymyksiä: Miksi maailma on niin julma tai miksi Jumalan pitää olla niin ahne. Erityisesti pidän siitä, että murhaaja jätetään salaperäiseksi ja kyseenalaiseksi henkilöksi. Loppu ei ole iloinen, vaan elokuva päättyy synkällä tavalla. Se on hyvä, sillä onnellisia loppuja on liian paljon. Elämä on tuskaa, ja sen kanssa pitää oppia elämään.
nimimerkki: Hebe
