“Martin Brestin (Naisen tuoksu) ohjaama korkeaoktaaninen romanttinen komedia nostattaa tunteet kiehumispisteeseen”, lupailee takakansi. Vaan mitkä tunteet? Gigli – rajua rakkautta on leimattu monesti vuoden 2003 surkeimmaksi leffaksi, ja bongasipa filmi vuoden Razzie-elokuvankin tittelin (Oscareiden täysi vastakohta).
Larry Gigli (Affleck) on pikkunilkki, joka saa eteensä keikan ja työtoverin – täydellisen vastakohtansa, lesbon gangsterin Rickin (Lopez). Miten macho-mies Gigli menettelee hemaisevan seksipommin lähellä – tai kuten hän itse kysyisi, “kumpi on sonni ja kumpi nauta”? Eh-eh-eh…
Joo-o. Nollaodotukset, ja leffa vastasi niitä. Lopezia katselee ihan mielellään, mutta hyvä näyttelijä naikkonen ei kyllä ole. Affleck vetäisee roolin läpi kahden ilmeen varassa (ärtynyt tai hupsu pölvästi). Ei ihme, että Lopezin ja Affleckin rakkaus kuihtui leffan ensi-illan jälkeen.
Lauseentyngät, joita lahjakkaat näyttelijät päästelevät suustaan, kuulostavat muutamaan otteeseen lähes dialogilta. Sanailu yrittää olla jotakin Tarantinomaisen terävää, mutta teksti on pakotetun oloista. Hupikuva yrittää repiä huumoriansa miehistä, naisista ja molempien alapäistä. Läppä ei kuitenkaan ole niin räävitöntä, saati sitten niin tyylikästä, että se olisi hauskaa. Senkään rajan yli ei oikein astuta, että kyseessä olisi hauskanhuono leffa.
Giglissä on kuitenkin yksi oikeasti hauska kohtaus. Pointsit siitä menevät mökä-äijälle, Al Pacinolle, joka on jollakin ihmeen kaupalla houkuteltu messiin. Äijä mesoaa tavalliseen stailiinsa, hyvä homma.
Paikallaan junnaamista, pökkelöpäitä ja tylsää huumoria ei kuitenkaan anneta yhdellä kohtauksella anteeksi. Gigli – rajua rakkautta mitä luultavimmin ansaitsee vuoden 2003 huonoimman leffan tittelin ja IMDb:n kirjoitushetkellä 15. huonoimman keskiarvon. Voimme olla kiitollisia siitä, että Lopez ja Affleck ovat eronneet eivätkä enää terrorisoi elokuvamaailmaa.
