Harvassapa ovat ne elokuvan ystävät, tai ylipäätään ihmiset, jotka eivät ole koskaan kuulleet Godzillasta. Monelle koko jättihirviö tuhoamassa suurkaupunkia -konsepti henkilöityy täysin tähän maanmainioon, radioaktiiviseen hirmuliskoon, joka sylkee tulta ja kiusaa yleensä eritoten japanilaisia, toki muita kansakuntia unohtamatta. Syitä tähän on monia. Vaikka juoni oli suoraan lainattu amerikkalaisesta B-leffasta The Beast From 20.000 Fathoms, ja vaikka japanilaisten hirviö vieläpä näytti kumipukuineen paljon kömpelömmältä kuin erikoistehosteiden grand old manin, Ray Harryhausenin stop motion-tekniikalla luoma dinosauri, on Toho -yhtiön tuottama häpeämätön rip off leffana jollain tavalla ajattomampi. Ehkä tästä, tai sitten jostain muusta syystä Godzillasta tuli klassikko ja jopa enemmän, instituutio, johon kuuluvia leffoja, TV-sarjoja, leluja ja muita oheistuotteita on valmistettu käytännössä jatkuvasti jo 60:n vuoden ajan. Uusin reboot-filkka saapuu ensi-iltoihin tänä vuonna (2014).
Godzilla on vuosien saatossa esitetty välillä jopa supersankarina ja kaikin puolin sympaattisena hahmona, sen koko on kasvanut osa osalta eksponentiaalisesti ja karjaisu saavuttanut välillä koomisen korkeat nuotit, mutta tässä vuoden 1954 originaalissa kaikki on vielä juuri kuten pitää. Gojira on luonnon synkkä kostaja, tumma ja pahansisuinen kuoleman enkeli, joka ärjyy matalalla, heikompia hirvittävällä äänellä ja tallaa säälittä talot, tankit ja junat alleen. Nature horror-teemat ovat Ishiro Hondan filkassa hienosti esillä; ihminen on yhä kiihtyvässä määrin ryöstänyt ja raiskannut Maata ja luontoa aina siihen pisteeseen asti, että luontoäidin on noustava jyrkkään vastarintaan. Asetelma sinänsä on tuttu ja kaavan mukainen. Esimerkiksi samana vuonna meren toisella puolella valmistunut Universal -klassikko, Jack Arnoldin Mustan laguunin hirviö otti hampaisiinsa saastuttamisen ja ajattelemattoman roskaamisen. Hondan elokuvan keskusteemana ovat ydinaseet.
Ja leffan suurin voima piileekin juuri siinä. Vuonna 1954 Hiroshiman ja Nagasakin pommituksista ei ollut kulunut vielä kymmentäkään vuotta. Japani oli hävinnyt sodan ja maassa oli edelleen amerikkalaisia joukkoja. Kylmä sota oli alkanut, ja ydinsodan uhka oli todellisuutta. Elokuvan todellisuus, jossa ydinräjäytysten seurauksena merestä nousee iankaikkinen hirviö panemaan pisteen ihmisten typeryyksille on kaukana sellaisesta kököstä koomisuudesta, jota lajityypiltä usein sopii odottaa. Se on atomipommin varjossa ja uuden pelossa rakennettu synkkä ja painajaismainen maailmanlopun visio, jossa Godzilla kuvaa luonnonvoimia ja ihminen jää väistämättä jalkoihin.
Yleisen tason lisäksi Honda myös rinnastaa tarinansa henkilöiden aseman ja tilanteen toisen maailmansodan loppuhetkiin, tai ainakin asettaa heidät hyvin samankaltaiseen tilanteeseen, kuin missä liittoutuneet olivat vuonna ’45. Onko oikein toimia kammottavasti ja käyttää kiellettyjä, seuraamuksiltaan kauaskantoisia keinoja, kun kaikkea muuta on jo kokeiltu maailmaa uhkaavan ”pahan” pysäyttämiseksi? Pohdiskelma on tärkeä ja Honda käsittelee sitä maltillisen objektiivisesti, asettaen nerokkaasti ja todella rohkeasti japanilaiset liipaisinta painavaan asemaan. Ehkä vielä allegoriaa enemmän kyse onkin kyynisestä esimerkistä, kuinka ihminen ei koskaan ota opiksi virheistään: Godzilla on palannut kuolleista koska tiedettä käytettiin väärin. Saman väärinkäytöksen uhreiksi karmivalla tavalla joutuneet japanilaiset ovat silti itse elokuvassa valmiita samansuuntaiseen uuden, vaarallisen keksinnön hallitsemattomaan käyttöön päästäkseen hirviöstä eloon – muuten maksettavalla hinnalla ei niin väliä. Amerikassa Hondan ihmisrotua ruotiva asenne tulkittiin tietysti yksiselitteisen jenkkivastaiseksi, ja niinpä länsimaalaisille markkinoille leffasta leikattiin pois kaikki ydinaseiden vastainen matsku ja stooriin lisättiin Hollywoodissa kuvattuja kohtauksia, joissa Perry Masonina muistettava Raymond Burr patsasteli valkoihoisena sankarina japsien keskellä. Tämä versio tunnetaan nimellä Godzilla, the King of Monsters!, ja yleisesti ottaen siitä suositellaan pysymään kaukana.
Godzilla on siis, kuten todettua, ristiriitojen elokuva. Se on paikoittain huvittavan camp, mutta tunnelmaltaan ja sisällöltään synkkä ja syvä kuin öinen valtameri. Se on räikeä kopio ja yritys rahastaa jenkkileffalla, mutta lopulta monessa suhteessa ansioituneempi ja kiistatta legendaarisempi kuin esikuvansa. Tämän lisäksi se on paikoittain monsteriterroria parhaimmillaan, mutta valitettavasti varsinkin alkupuolella turhankin pitkäpiimäinen ja no, hidas. Leffa ei ole kestoltaan kovin pitkä, eikä se ole missään nimessä tylsä ja kestää varmasti useita katselukertoja, mutta rytmitys voisi oikeasti olla nopeampi ja parempikin, jolloin jännitys pysyisi paremmin yllä, eivätkä puisevat näyttelijät ja täysin statisteiksi jäävien päähenkilöiden überkliseinen rakkaustarina pääsisi haittaamaan vauhtia. Nyt kauhukohtausten väliin silputaan vuoronperään ihan tiukkaa asiaa käsitteleviä kriisikokouksia tai tiedemiesten moraalisia pohdintoja, sekä saippuaoopperamaista nuorta lempeä. Ymmärrän, että studio on halunnut suureen blockbusteriinsa vähän jotain vähän kaikille, mutta fokuksen ajoittainen katoaminen vähentää silti muuten erittäin tylyn ja kovan leffan loppupisteistä yhden kokonaisen laukauksen. Kenties tilanne korjaantuu uusintakatseluiden myötä, mutta nyt mennään näillä.
Loppuun voidaan vielä mainita, että filmin tuottanut Toho -yhtiö duunasi yhtä aikaa tätä leffaa, sekä Kurosawan historiaeeposta Seitsemän samuraita, toista filkkaa, joka myös auttoi riekaleiksi revittyä kansakuntaa keräämään kansallisylpeyttä kyseenalaisesta ja jyrkästä, mutta toisaalta kunniakkaasta ja perinteisestä historiastaan aikana, jolloin oman maan historian opettaminen kouluissa oli kiellettyä ja vieraan vallan sotilaat pitivät valtiossa jöötä yllä. Molemmissa leffoissa myös yrmyilee isossa roolissa legendaarinen Takashi Shimura. Firma otti järkyttävän riskin tuottaessaan kaksi megalomaanisen kallista ja aihealueiltaan sekä sisällöltään rohkeaa ja kohauttavaa leffaa yhtä aikaa, ja periaatteessa jo toisen floppaaminen olisi riittänyt siihen, että Tohossa olisi lyöty lappua luukulle ja viimeinen lähtijä olisi sammuttanut valot perässään. Toisin kuitenkin kävi, ja loppu on historiaa.
