Apinoiden planeetta oli ilmestymisvuotenaan 1968 menestyksekäs sekä kassalukujen, sekä kriitikoiden osalta. Paperilla hölmöltä kuulostava idea puhuvista apinoista ihmisten hallitsijoina osoittautuikin tyystin muuksi kuin tökeröksi itse elokuvassa. Kulttimaineeseen noussut tieteisklassikko nosti b-luokan genrenä pidetyn sci-fin laatuelokuvien joukkoon. Jatko-osa pantiin luonnollisesti heti vireille, ja pari vuotta myöhemmin ilmestyikin Paluu apinoiden planeetalle. Loistavan ensimmäisen osan jälkeen pettymystä ei voi peittää jatko-osan jäädessä reippaasti kehnommaksi. Se sisältää paikoittain mielenkiintoistakin laajennusta aiempaan tarinaan, mutta jää teemoiltaan huomattavasti köyhemmäksi kuin edeltäjänsä.
Taylor (Charlton Heston) ja Nova (Linda Harrison) jatkavat ensimmäisen elokuvan lopussa kokemansa järkytyksen jälkeen matkaansa kielletylle alueelle. He kokevat aavikolla omituisia luonnonilmiöitä ja Taylor joutuu imaistuksi näkymättömän seinän lävitse. Nova löytää pakkolaskeutuneen avaruussukkulan, josta löytyvä Brent (James Fransiscus) kertoo olevansa lähetetty etsimään kadonnutta Tayloria ja hänen retkikuntaansa. Brent ja Nova lähtevät etsimään Tayloria omituisen ihmiskultin hallitsemasta maanalaisesta luolastosta. Kaiken kukkuraksi heidän peräänsä ovat lähteneet sotajalalla olevat laajentumishaluiset apinat.
Jatko-osien menestykseen ei tuohon aikaan uskottu kovin vahvasti, ja Paluu apinoiden planeetalle tehtiin puolella budjetilla, millä ensimmäinen elokuva oli tuotettu. Vastoin odotuksia siitä tuli menestys, mutta sitä ei uskoisi keskinkertaisen elokuvan nähtyään. Paljon apinoita sisältävissä kohtauksissa vain ns. keskeisillä hahmoilla on kunnolliset maskeeraukset, ja taustalla erottaa lopuilla olevan simppelit apinanaamarit. Katsojaa kustaan silmään kun edellisen leffan stara Charlton Heston heitetään syrjään heti alussa, ja häntä selkeästi yritetään korvata samanhenkisellä ja näköisellä James Fransiscuksella, joka tuodaan mukaan kömpelöllä tavalla. Hestonia ei alkua ja loppua lukuun ottamatta nähdä elokuvassa laisinkaan. Linda Harrisin esittämä puhetaidoton Nova oli mielestäni hitusen turha hahmo jo ensimmäisessä elokuvassa, mutta tässä vielä korostuu hänen mukanaolonsa lähinnä vain ylimääräisen naiskauneuden tuojana. Ensimmäisen elokuvan keskeisiä apinahahmoja Ziraa ja Corneliusta ei kovin paljoa harmillisesti nähdä.
Katsomiskokemuksena Paluu apinoiden planeetalle on aivan erilainen kuin edeltäjänsä. Sinänsä teoksen katsoo ongelmitta ja se onkin ihan viihdyttävä jos ei muuta, mutta siitä vaivaa jotenkin hätäisen oloinen fiilis. Juoni etenee epätasaista vauhtia ja muutenkin tahmein kääntein. Apinoiden planeetta imaisi maailmaansa mukaan katsojan kyseenalaistamatta sen illuusiota, mutta jatko-osaansa ei taas voi vakavalla naamalla sulattaa. Maan alla ydinpommia palvova telepaattimutanttikultti tuntuu jotenkin vain typerältä ja sopimattomalta samaan tarinaan, ja syö roimasti uskottavuutta. Sodanhaluiset apinatkin tuodaan mukaan lähinnä vain loppumellakan aikaansaamiseksi. Mukiinmenevän leffan erittäin tönkkö ja nopea loppuratkaisu jättää pahan maun suuhun (varsinkin edellisen osan hienoon lopetukseen verrattuna), mutta myös todella haasteelliset puitteet seuraavalle jatko-osalle. Tekijät kuitenkin olivat ovelia ja saivat tarinaa jatketuksi…
