Scifielokuvaa ja varsinkin avaruusscifiä ajatellessa tulee väistämättä mieleen nopea, vauhdikas toiminta ja paperinohuet juonet ja henkilöhahmot, mutta tehosteet ovat hyviä ja yleensä peittävät tarinan heikkouksia. Steven Soderbergh ajatteli toisin, otti puolalaisen Stanislaw Lemin kuuluisimman kirjan, Solariksen ja sovitti sen minämuotoisen kerronnan amerikkalaiseen makuun joka tyhmänä ei osannut arvostaa scifieeposta joka ei pyri näyttämään, vaan koskettamaan. Olennainen kysymys ihmistä suuremman kohtaamisesta on mukana ja ihmisen kyvyttömyys kohdata se.
Psykiatri Chris Kelvin (George Clooney) saa tehtäväkseen mennä tutkimaan Solarista kiertävän aseman henkistä tilaa Gibarianin (Ulrich Tukur) kertoessa että siellä tapahtuu jotain mitä ei voi selittää. Muu miehistö ei pysty paljoa selittämään tapahtumia, mutta käsillään puhuva Snow (Jeremy Davies) on rento ja Gordon (Viola Davis) on kireä kuin viulunkieli ja näkee tilanteen uhkana ihmiselle. Gibarian on tappanut itsensä ja asiat todellakin muuttuvat kun Chrisin kuollut vaimo Rheya (Natascha McElhone) ilmaantuu asemalle eikä ole ainoa ilmestys. Näkemykset asiaan liittyen vaihtelevat runsaasti, mutta todellisuus ja sen mukana tulevat tunteet ovat kiistattomia.
Jeremy Daviesin ilmeikäs, ilmiselvästi puhuva liikehdintä on hermostuttava riitasointu ja Natascha McElhone Rheyana on Kelvinin muistojen luomaa tuskaa. Ihmisen itsekkään rakkauden luomus jonka tuska johtuu vain omasta halustamme takertua hyviin, ehkä tuskallisiin muistoihin. Viola Davis on järkyttynyt, mutta toimeliaisuutensa säilyttänyt Gordon joka näkee Solariksen tapahtumat puhtaasti käytännölliseltä kannalta – uhkana ja ongelmana. George Clooney kuitenkin hallitsee elokuvaa aluksi varsin järkevänä Kelvininä jonka mieli purkaa itsensä voidakseen taas rakastaa. Hänen halunsa ja muistonsa luovat ristiriitaa ja siten myös tuskaa luomukselle jonka Solaris luo syistä joita emme voi ymmärtää jos niitä edes on.
Soderbergh painottaa ihmismielen hämmästyttävää kykyä järjestelmälliseen itsetuhoon ja miljöönä on omituisen anakronistinen avaruuslaiva. Tekniikkatausta pidetään taustana ja lopputulos on hidas, mietteliäs ja pään tapahtumissa pysyttelevä. Tehosteet ja lavastus toimivat kokonaisuuden hyväksi, joskin Soderberghin luoma loppuratkaisu on harmillisen epäselvä, vaikka onnellinen onkin. Scifiä sellaiselle yleisölle joka osaa ajatella omilla aivoillaan ja hyväksyy että on vain valintoja.
