Universal Soldier-konseptista on muotoutunut reilun parinkymmenen vuoden aikana sisällöltään epätasainen ja puhutteleva elokuvasarja. Roland Emmerichin luoman sarjan tukipilarin ansiosta elokuvasarjaa on yritetty herätellä parikin kertaa. Vuonna -99 kokkelisoitunut JCVD huitoi ja vitsaili koko rahan edestä. Flop, flop. Sinne jäi se comeback. Kymmenen vuotta myöhemmin hieman loogisemmin ja uskollisemmin homman haltuunottoa kokeili tusinaohjaaja Peter Hyamsin velipoika John Hyams, joka Regenerationin jälkeen päätti päivittää idean uusiin ulottuvuuksiin.
Neljänteen osaan saavuttaessa pakka sekoitetaan ja rajat rikotaan kylmästi. Kun tarkastellaan kerrontaa ja kuvastoa mistä näkökulmasta vain, tapahtumaketjun kulku on kuin piinaavaa painajaista. Synkkä sekä ahdistava harhaanjohtaminen yhdistettynä ruudulla nähtäviin raakuuksiin on katsojan kannalta erittäin haastavaa. Aikaisemmin vankalle pohjalle luodut tutut hahmot muutetaan oman itsensä vastakohdaksi, saaden katsojassa aikaan yllättäviäkin reaktioita. Universal Soldier: Day of Reckoning ei junnaa oikein kertaakaan paikoillaan, vaan pyörii sekä eteen että taakse kykenemättömänä pysäyttämään itseään. Katsojan on itse päätettävä, milloin se tapahtuu.
Jean Claude vilahti Luc Deveraux´n kenkiin luomaan psykedeelisillä aivopesu-voimillaan armeijan vahvoja supersotilaita, joiden päämääränä on elää vapaina ja olla sitoutumatta enää hallituksen omiin metkuihin. JCVD onnistuukin olemaan karmiva ilmestys ja vähän muutakin mitä odotti. Armeijan henkisenä johtajana ja Unisolien oman eduskunnan puhemiehenä toimii muutaman kohtauksen sotilasarvonsa uudelle aatteelle menettänyt Dolph Lundgren. Oman henkilökohtaisen helvettinsä läpikäyneenä vaikeita vastauksia helppoihin kysymyksiin lähtee etsimään Scott Adkinsin tulkitsema koeputkilapsi John. Saadakseen vastauksia kysymyksiin, Johnin on kyseenalaistettava oma identiteettinsä ja kohdattava ikäviä ihmisiä brutaaleissa taisteluissa.
Näyttävä toiminta ei ole elokuvan pääasia, vaikka sellaistakin paikoitellen on. Tekninen puoli kuitenkin puhuttelee. Pyssyt paukkuu ja koirat haukkuu aina silloin kun nyrkissä ei ole veistä tai pesismailaa. Kuvaustekniikka sekoittaa Adkinsin (ja muiden) tyylikkään nopeatempoista lähitaistelua milloin hidastuksilla ja milloin pikakelausmaisella rytmillä. Elokuvan valojen kirkkaus tuntuu myös hidastavan aivojen sähköistä toimintaa. Pyrkimyksenä on kai ollut vaikuttaa jotenkin katsojan alitajuntaan, mikä ei tehnyt vaikutusta muuten melko värittömässä kokonaisuudessa.
Alun perin 3D:nä pyörinyt leffa sai varmaan pään jos toisenkin tavalla tai toisella sekaisin.
Elokuvasta on vaikea saada otetta, jos on odottanut näkevänsä näille herroille tyypillistä toimintaa. Elokuva ei saanut päätäni pelkästään sekaisin, vaan myös kipeäksi.
