70-luvun Englannissa hippikulttuuri saa väistyä kimaltavan meikin, paksupohjaisten kenkien ja ennen kaikkea loistavan glamourin tieltä. Tämän kaiken alullepanija on Brian Slade (Rhys Meyers), alias Maxwell Demon, joka villitsee kansaa musiikillaan, pukeutumisellaan ja avoimella bi-seksuaalisuudellaan. Miehiä mekoissa ja kirkuvia tyttöjä. Mutta kaikki tämä glamour onkin pelkkä peittävä verho, se paljastuu maineikkaan Brian Sladen lavastaessa oman murhansa kesken lavashow’n. Mutta miksi menestyvä, maailmaa valloittava tähti tekee tämän ja katoaa sitten kuin maan nielemänä?
80-luvun alussa, kymmenisen vuotta Sladen lavastetun murhan jälkeen, saa reportteri Arthur Stuart (Bale) tehtävän: hänen on selvitettävä mitä tarkalleen ottaen tapahtui ja miksi Brian Slade niin omituisella tavalla jättäytyi julkisuudesta. Mutta 70-luvulle omaan nuoruuteensa palaaminen ei ole Arthurille helppoa, sillä ristiriitainen menneisyys kummittelee hänen mielessään. Arthur ryhtyy selvittämään tapahtumien taustoja, loistavien musiikkipätkien kietoessa katsojaa yhä voimakkaammin pauloihinsa. Reportteri saa jututettavakseen Sladen entisen managerin (Feast) sekä poptähden katkeroituneen ex-vaimon (Collette). Arthur saa kuulla hämmästyttäviä tarinoita Sladen rakkaussuhteesta rajuun rock-tähti Curt Wildiin (McGregor), kasvavasta kuuluisuudesta ja kaiken tämän murenemisesta. Samalla Arthur sukeltaa omaan nuoruuteensa, aikaan, jolloin hänellä oli ohikiitävä mahdollisuus olla oma itsensä ja jolloin hänen unelmansa murenivat käsiin.
David Bowieta erehdyttävästi muistuttava Slade on loppujen lopuksi hyvin surullinen hahmo, josta loistavan managerin avulla kuoriutui oikea maailmantähti. Mutta kuten yleensä, kuuluisuus vaatii veronsa. Suhde Curt Wildiin, jonka hahmon jonkinlaiseksi pohjaksi voisi mainita Iggy Popin, on yhtä rätinää, mutta ainakin Sladen uusi manageri (Izzard) hieroo tyytyväisenä käsiään: mikä toisikaan paremmin kuuluisuutta, kuin kahden kuuluisan rocktähden, varsinkin miespuolisten sellaisten, välinen romanssi. Mutta kaikki kuihtuu kokoon, synkkyys alkaa vallata elokuvaa ja kimaltavat vaatteet ja räikeät meikit ovatkin pelkkä makea kuorrutus arsenikkikakun päällä. Toisaalta loisteliaat musiikkinumerot, unelmointi ja avaruusaspekti tuovat elokuvaan aivan uutta valoa, eikä Haynesin ohjaus olisikaan niin räiskyvä ilman näitä merkittäviä aineksia.
Ewan McGregor ja Jonathan Rhys Meyers onnistuvat loistavasti rooleissaan ja heidän hahmojensa välinen kemia vakuuttaa uskottavuudellaan. Christian Bale on juuri sopiva rooliinsa menneisyyttään pakoilevana reportterina, samoin kuin Toni Collette poptähden kyynisenä ex-vaimona.
Elokuvana Velvet Goldmine vaikuttaa eräänlaiselta palapeliltä, jonka palaset muodostuvat 70-luvun glamourista aina 80-luvun alkuun, särkyneistä unelmista ja hartaista toiveista, kimalluksesta ja uskalluksesta. Toisaalta tämä palapelimaisuus vaikeuttaa elokuvan ymmärtämistä ja vaatii siltä ehkä useamman katsomiskerran. Mutta kun nämä palaset saa koottua oikein, saa ehkäpä selville jotain oleellista Brian Sladen kohtalosta, kimaltavasta kuoresta ja omana itsenä olemisesta. “Man is least himself when he talks in his own person. Give him a mask and he’ll tell you the truth!”
nimimerkki: yoko
