Texasin moottorisahamurhat – elokuvan uusintaversion eli re-maken (2003) ohjannut Marcus Nispel ohjasi myös Perjantai 13. päivä – elokuvan uusintaversion. Oikeastaan kyseessa ei ole uusintaversio, vaan yhdistelmä kolmesta ensimmäisestä osasta. Tällaisenaan elokuva toimii loistavasti.
Läjä nuoria murhataan metsässä. Kuusi viikkoa myöhemmin. . . toinen läjä nuoria on saapumassa lähelle kyseistä paikkaa viikonloppua viettämään. Hahmojen nimetkään ei jää päähän, joka kertoneekin jo kuinka mielenkiintoisia he ovat. Samaan aikaan lähistöllä muuan motoristi Clay (Jared Padalecki) etsii kadonnutta siskoaan, joka siis kuuluu (tai kuului) tuohon elokuvan alkupuolella nähtyyn porukkaan. Kuten arvata saattaa, viikonloppu ei mene ihan odotusten mukaan, vaan nuoret tapaavat erään maskipäisen herran nimeltä Jason Voorhees. Loput voitte arvata.
Aloitan heti ohjauksesta. En ole nähnyt moottorisahamurhia, Marcus Nispelin versiota siis, joten en voi siihen tätä vertailla, mutta on pakko sanoa, että ohjaajana Nispel kyllä osaa asiansa. Friday The 13th nimittäin on yksi parhaita kauhuelokuvia mitä on vähään aikaan tullut nähtyä. Filmissä nähdään paljon hämäräkohtauksia, ja monet näistä on toteutettu ihan mahtavasti. Kameratyöskentely on loistavaa. Tunnelmaa luodaan näillä kamerakikkailuilla todella hyvin. Filmi on sopivan nopeatempoinen – juuri sopivan. Liika hidastelu voisi syödä tunnelmaa reilustikin. Nispel kikkailee kameralla, hämärillä maisemilla ja musiikilla, luoden filmiin loistavan, painostavan tunnelman. Tämä elokuva on jotain, mitä ei ole vähään aikaan tullut nähtyä, oikeasti hyvä kauhuleffa. Filmi on paikoin sekava, mutta se ei haittaa – sekavuus nimittäin luo filmiin tiettyä tunnelmaa. Ja juuri tunnelmaan koko elokuva nojaa, se on elokuvan valttikortti. Se on jopa parasta elokuvassa. Elokuva ei ole allekirjoittaneen mielestä pelottava, mutta jännittävä, todella jännittävä se on, etenkin loppupuolella. Suosittelen elokuvan katsottavaksi aamuyöstä, kaikessa hiljaisuudessa.
Elokuva ei kaikeksi onneksi kuitenkaan sorru efekteillä mässäilyyn. Tapot ovat kyllä verisiä, mutta elokuvan valttikortti, kuten jo edellä totesin, on tunnelma, ei verisyys. Visuaalisestikin elokuva on todella hieno – enkä puhu pelkästään veriefekteistä. Crystal Lake on juuri sopivan rähjäinen – siinä on jotain tunnelmaa. Autiot järvimaisemat, tyhjät, ränsistyvät mökit, metsä ympärillä – ne luovat juuri sitä painostavaa tunnelmaa, joka on leffan perusta. Aivan loistavasti luovatkin.
Näyttelijät ovat sitä samaa mitä teinikauhuelokuvissa yleensäkin. Eivät tuo mitään eloa hahmoonsa, kolmea poikkeusta lukuun ottamatta. Aaron Yoo (Chewie) onnistuu hiukan muita paremmin. Hyvä niin. Ja Amada Righetti Whitneyn roolissa kirkuu ihan vakuuttavasti. Onnistuu tuomaan jopa jotain eloa hahmoonsa, mikä on hyvä. Ja kolmas on koko elokuvan paras näyttelijä – Derek Mears Jason Voorheesina. Hän saa Jasonin hahmon oikeasti elämään. Jasoniin ei todellakaan huvita törmätä, sen verran pelottava ilmestys on kyseessä, ainakin Derek Mearsin esittämänä. Muut näyttelijät ovatkin sitten sitä samaa – kuten edellä mainitsin – mitä slashereissa yleensäkin. Hahmot ovat toinen toistaan ärsyttävämpiä, ja toinen toistaan ohuempia. Puoli pistettä lähtee huonoista näyttelijöistä ja paikoittaisesta kliseisyydestä, mutta muuten kyseessä on mahtava kauhuelokuva.
