’’Vanhan klassikkokauhuelokuvan uusintafilmatisointi’’ on pelottavan kuuloinen lause. Eikä ihme, onhan kauhuelokuvien uusintaversiovillitys tuottanut maailmaan niin paljon surua, kyyneleitä, järkytystä (eikä todellakaan elokuvan pelottavuuden takia), haudoissaan kääntyileviä vanhoja elokuvaohjaajia, ja pilalle menneitä leffailtoja. Poikkeuksiakin tosin löytyy – esimerkiksi Marcus Nispelin Texasin Moottorisahamurhat-remake vuodelta 2003, josta pidin hyvinkin paljon, lähinnä sen vuoksi ettei se edes yrittänyt olla yhtä hyvä kuin alkuperäinen, vaan tyytyi vain olemaan tyylipuhdasta veriroisketta, ja teki sen tyylillä. Samaa voi sanoa tästäkin elokuvasta, joka osoittautui erittäin positiiviseksi yllätykseksi. Texas Chainsaw 3D ei itse asiassa ole remake, vaan nykypäivään sijoittuva jatko-osa alkuperäiselle vuoden 74 moottorisahamurhille. Kaikki muut etelävaltiolaisen kannibaaliperheen seikkailut on siis tässä elokuvassa jätetty välistä.
Elokuva käynnistyy siitä mihin alkuperäisen lopussa jäätiin – kyseenalaiset ruokailumieltymykset omaavan Sawyerin perheen touhut ovat paljastuneet, ja paikalliset kyläläiset ilmaantuvatkin teurastamaan perheen ja tuikkaamaan kauhujen talon tuleen. Yksi Sawyer jää kuitenkin henkiin, nimittäin vauva. Tämän jälkeen hypätäänkin ilmeisesti nykyhetkeen, kun Heather (Alexandra Daddario) saa kuulla perineensä isoäidiltään, josta hän ei ole koskaan kuullutkaan, suuren kartanon Texasissa. Hän lähtee paikanpäälle katsomaan perintöään, ja mukaan tulee myös muutama Heatherin kaveri, poimitaanpa kyytiin vielä lisäksi liftarikin. Perillä asiat menevät alkuun hienosti porukan pyöriessä hulppeassa kartanossa, mutta asiat alkavat mennä päin prinkkalaa, kun Heatherin kaverit alkavat alkuperäisen elokuvan tapaan yksi kerrallaan kadota lähtiessään tutkimaan talon suuria kellareita.
’’Iloisesti yllättynyt’’ oli päällimmäinen ajatus katsottuani elokuvan. John Luessenhop on minulle ennestään täysin tuntematon ohjaaja, mutta hän on saanut kasaan erittäin toimivan ja viihdyttävän, mukavasti kieli poskessa-meiningillä kulkevan slasherin. Kuten Nispelin versio, Texas Chainsaw 3D onnistuu välttämään sekä jatko-osien että remakeiden pahimman ongelman. Se ei edes yritä olla millään tavoin parempi, syvällisempi eikä edes lainkaan samanlainen elokuva kuin alkuperäinen. Mukana on kyllä paljon elementtejä alkuperäisestä (liftari, Leatherfacen ensimmäinen ilmestyminen, pakastimesta nouseva tyttö…) mutta se ei tarkoita että Luessenhop kopioisi Hooperin elokuvaa, vaan nämä toimivat ikään kuin kunnianosoituksina klassikolle.
Heti alkuun elokuva on viihdyttävää perusslasheria, mutta todella mielenkiintoiseksi se alkaa mennä puolenvälin paikkeilla. Juonenkäänteet ovat ehkä hupaisia ja paikoitellen lähes naurettavia, mutta ainakin ne estävät leffaa jäämästä pelkäksi perus teininpilkkomistarinaksi. Loppuratkaisu on ehkä hölmö, mutta mielestäni huomattavasti parempi kuin mitä joku perinteinen ’’viimeinen elossa oleva blondi tappaa murhaajan ja pakenee, sitten vielä viimeinen säikäytys’’ olisi ollut. Ainakin loppupuolen juonenkäänteet tekevät elokuvasta selvästi omanlaisensa, ja todellakin mielenkiintoisen. Eikä tässä mitään taide-elokuvaa olla tekemässä – jos Texasin moottorisahamurhien tarinalla on jotain syvällistä sanottavaa, Hooper sanoi sen jo. Tämä on vain verimättöä. Viihdyttävää, tyylikästä, suht mielenkiintoisella juonella ja paikoitellen sopivalla huumorilla maustettua sellaista.
Ja kuten suuren budjetin splatterilta on syytä odottaakin, elokuvan visuaalinen ilme on enemmän kuin kohdallaan. Vaikkei elokuva mikään mahdottoman raaka olekaan, edes 3D:nä, niin verta roiskuu sopivasti, ja kuolemaa tulee niin lekasta kuin koukustakin, toki se perinteinen kookas moottorisaha on edelleen se teurastusosaston kantava voima. Mutta erityinen bonus täytyy antaa elokuvan lavasteille ja miljöölle – Sawyereiden kartano on upean näköinen monellakin tapaa – komea, pelottava ja kolkko. Täydellinen paikka kauhuelokuvalle. Etenkin kun Luessenhop osaa hyödyntää pimeissä kellareissa ja portaikoissa kamera-ajoja ja kuvakulmia varsin hienon näköisesti.
Näyttelijöistä parhaimmat roolit tekee ehdottomasti paikallista punaniska-’’sankaria’’ Hartmania esittävä Paul Rae, eivätkä muutkaan näyttelijät lainkaan huonoja ole. Moottorisahaa pakoilevina Heatherin kavereina nähtävät Tremaine Neverson, Tania Raymonde, Shaun Sipos sekä Keram Malicki-Sánchez ovat kaikki yhtä mitäänsanomattomia kuin slasherien teinit yleensäkin, eikä heiltä enempää vaaditakaan – loppujen lopuksi tällaisten hahmojen tehtävä tällaisessa elokuvassa on kuolla, joten runsas ja uskottava kirkuminen ja yleinen tyhmyys on ainoa mitä heiltä vaaditaan, ja molemmat tavoitteet nämä kaikki näyttelijät suorittavat hyvin. Alexandra Daddario tekee juuri sopivan hyvän pääroolin – näyttelee uskottavasti sekä perusteiniä, pelokasta ja järkyttynyttä, sekä lopussa myös vihaista kostajaa, muttei yritäkään varastaa huomiota elokuvan mielenkiintoisimmilta hahmoilta, Dan Yeagerin näyttelemältä Leatherfacelta ja Hartmanilta.
Texas Chainsaw 3D ei ole mestariteos – vaikka siitä löytyy hyvin vähän varsinaisia huonoja puolia, se ei tarjoa myöskään mitään mullistavaa. Mutta se on hyvä, viihdyttävä ja toimiva slasher perjantai-illan viihteeksi. Paljon parempaa ei Texasin moottorisahamurhien jatko-osasta ole oikeastaan mahdollista tehdäkään. Ja tässä leffassa on muuten parannettu yksi aiemmissa moottorisahamurhissa minua kiusanneista seikoista – miten hemmetissä helvetin isoa moottorisahaa heiluttava tyyppi muka jaksaa juosta niin lujaa? No, tässä elokuvassa Leatherface ei liiemmin juokse, lähinnä kävelee. Ja saa siitä huolimatta uhrinsa kiinni.
