Maailma muuttuu, mutta jokaisen suvusta löytyy se omituinen hulttio joka ei vaan istu minnekään. Hulot (Jacques Tati) on juuri sitä. Boheemi Hulot on siis Luonnollisesti Gerardin (Alain Bécourt) eno ja tämän sisko (Adrienne Servantie) ja lanko (Jean-Pierre Zola) ovat äärimmäisen tylsiä sosiaalisia kiipijöitä ja näiden asumus heijastelee samaa tilannetta. Luonnollisesti vastuuntuntoinen lanko yrittää järjestää Hulotille vastuullisempaa tekemistä ja Finaglen Laki luonnollisesti on kuin kotonaan.
Jacques Tati on juuri niitä Culttüüriä rakastavien elitistien suosimia ohjaajia joiden teokset ovat aika tehokkaasti jääneet pienellä huomiolle ja em. elitistit eivät taatusti niitä katso. Ehkä niin onkin, sillä rehellistä ränttätänttä-komediaa odottavat saavat pahasti pettyä. Onneksi Tati kuitenkin tietää tekevänsä komediaa, sillä Hulotin toikkaroinnissa on huumoria ja miljöökin on ehdottoman satiirinen.
Hulot on elokuvan omituisesti liikkuva katalyytti joka ei puhele paljoakaan ja aika monesti on pelkkä tarkkailija epämääräiselle törppölaumalle jonka keskellä hän joutuu olemaan. Muut hahmot ovat yhtä pelkistettyjä karikatyyrejä joiden persoonallisuudet ovat äärimmäisen onttoja ja tylsiä. Itse asiassa ainoastaan näiden ulkokultaisuus on jonkinlainen inhimillistävä piirre.
Visuaalisessa mielessä Tati osuu erinomaisen tarkasti maaliin, sillä ultramoderni asunto kaikkine vekottimineen on kaikkea muuta kuin viihtyisä asumisympäristö ja jopa teollisuus on yhtä luonnoton miljöö.
Tatin pyrkimys hienovaraisen satiirin luomiseen herättää hymähdyksiä, mutta koska Allekirjoittanut selkeästi haluaa komedian olevan suoraviivaista ja nopeaa ränttätänttä-meininkiä ei liiallinen hienovaraisuus oikein pelitä. Tati rakentaa aivan liian paljon pohjaa vitseille jotka eivät kovinkaan vahvasti pääse esille ja tulevat aivan liian hitaalla tahdilla. Oikeudenmukaista tuomiointia on mahdotonta toteuttaa, sillä Tatin tyyli on johdonmukaisesti harkittu sellainen.
