Akira Kurosawa nosti aikanaan japanilaisen elokuva aivan omalle tasolleen. Ei olekaan ihme, että nouseva auringon maasta alkoi 50-luvun jälkeen tulla hyvin laadukkaita elokuvia myös muilta ohjaajilta. Genrellisesti ne käsittelivät hyvin usein samuraimytologiaa. Yleisesti genreen kuuluivat mahtavat maalaukselliset maalaismaisemat, sisällissota sekä kapinalliset vastarintanousut. Yleisesti tematiikat olivat lähempänä sotakuvauksia, mutta 60-luvulla haluttiin saada uudenlaista näkökulmaa. Niinpä elokuviin lisättiin erilaisia piirteitä, joista voimakkain oli kauhu.
Onibaba tasapainoileekin hyvin kauhun ja sodan aiheuttamien arpien välimaastossa. Elokuvan pääosassa ovat kaksi naista, jotka sisällissodan keskellä joutuvat varastamaan henkensä pitimiksi. Heidän metodeihinsa kuuluu samuraisotilaiden tappaminen, jonka jälkeen he keräävät sotilaiden roippeet, ja myyvät ne paikalliselle kauppamiehelle. Toisen naisen poika, joka sattuu olemaan samalla myös nuoremman naikkosen aviomies, on menehtynyt sodassa. Tästä heille saapuu kertomaan pojan ystävä, joka on nipin napin selvinnyt pakoon sotatantereelta. Leskeksi jäänyt nuorukainen rakastuu tähän entiseen sotilaaseen, jota sureva äiti ei suvaitse.
Katsojan mielenkiinto pidetään todella onnistuneesti yllä, kun tunnelma luodaan vainoharhoilla sekä voimakkaalla draamalla. Nuorten kielletty rakkaus ei ole niin kiellettyä miltä se saattaa ulospäin näyttää. Katkeran äidin yksinäisyys antaa kaikelle tälle vain turhakin paljon painoarvoa. Koko skenaario on kuvattu kuitenkin onnistuneesti. Draamaosiot ovat erittäin tunnelmallisia, joista suurin vastuu kuuluu toimivalle kuvaukselle. Kuvakulmat ovat suhteellisen häiriintyneitä. Samalla peltomaisemat antavat elokuvalle autenttisen fiiliksen. Mustavalkoiseksi kuvattu leffa osaa hyödyntää värittömyyttään mainiosti. Tällä tavoin varjojen merkitys korostuu hyvällä tavalla, ja jättää katsojalle aavemaisen kokemuksen.
Kuvauksen lisäksi äänimaailmakin on varsin mallikas. Musiikit korostavat paikoitellen häiriintynyttä tunnelmaa, mutta viljapeltojen kahina nostaa kylmät väreet niskaan asti. Aukeat, mutta silti kovin ahtaat viljapellot kahisevat siihen malliin, että katsoja voi helposti samaistua elokuvan tapahtumiin. Samaistuminen onkin aivan asia tässä tapauksessa. Katsojalta vaaditaan paljon keskittymistä. Palkinto odottaa kuitenkin lopussa, jolloin elokuvan tunnelma kiristyy aivan käsittämättömän pelottavaksi.
Oman kortensa kekoon kantavat tietysti näyttelijät, jotka ovat rooleissaan todella vakuuttavia. Varsinkin poikansa menettänyttä äitiä näyttelevä Nobuko Otowa on loistavassa vedossa. Hänen menetyksensä tuska huokuu katsojalle. Samalla myös nuoret lempiväiset tekevät mallikelpoiset roolisuoritukset. Sodasta palaava mies on juuri niin luuseri kuin olla vain voi. Kei Satô onnisttuu välittämään katsojalle kuinka saamaton sekä laiska paska tämä mies oikeasti on. Jitsuko Yoshimura esittämä leski joutuu olosuhteiden pakossa tekemään tyhmiä ratkaisuja, jotka kuitenkin ovat elintärkeitä kokonaisuuden kannalta. Myös hänen roolinsa epätoivoisena rakkauden etsijänä on erinomainen.
Kokonaisuutena Onibaba on erittäin onnistunut sekoitus draamaa sekä kauhua. Ainoat miinuspisteet tulevat ehkä vähän turhankin pitkästä tarinasta. Nämä viat korjaantuvat loppupuolella, kun elokuva ottaa katsojansa lopullisesti otteeseensa. Samuraimytologiaa käytetään onnistuneesti hyväksi. Ohjaajan tekemät ratkaisut tukevat loistokkaasti ulospäin välittyvää tunnelmaa. Kaikki suurimmat riskitekijät onnistutaan välttämään, eikä Onibaba sorru pahemmin aliarvioimaan katsojaansa. Kyseessä on kaikin puolin onnistunut ajankuvaus, johon on lisätty pikantti annos kauhuelokuvan piirteitä.
