Mitäs siitä seuraa, kun seurapiireissä vietetään kosteata teemailtaa aiheena Murha. Salapoliisileffoja katsoneet – ja mikseivät muutkin – veikkaisivat, että murha. Oikeassa ovat, sillä vaikka rikoskasa sattuukin vasta krapulalle lemahtavana aamuna, kyseessä on silti mitä ovelin juoni! Joskin murhaaja tekee jälleen ne pari ratkaisevaa erhettä.
Komisario Palmun erehdys on ensimmäinen Waltarin kirjalliseen tuotantoon perustuvista Palmu-filmatisoinneista, valmistumisajankohta neljäkymmentäseitsemän vuotta ennen tätä Suomen 90-vuotisjuhlavuotta. Merkittävän tarinan voima ei silti ole kaikonnut minnekään.
Matti Kassilan ohjaus sisältää Christie-kansalle rakkaita salapoliisielementtejä, pääosahahmoon kärjistyvää rentoa ja silti synkeää huumorikevennystä ja ajankuvaa puolenvuosisadan takaisesta Suomesta. Meno tiivistyy pitkälti Joel Rinteen tulkitseman päähahmon ympärille: suorasanainen poliisi vuoroin korottaa ääntään ja vuoroin pistää ilmoille sarkastista kommenttia hohotuksen kera. Ja pitää murhatutkimukset tiukassa otteessaan, kun muut eivät siihen pysty. Ja jos ‘Butler’ Veijonen (loistavan kolkkokatseinen Kuuranne) toimii tarinan kakkosvoimana, niin kolmossijan voi antaa Osmo Lindemanin säveltämälle taustamusiikille, joka on kieltämättä sykähdyksineen välillä jopa kornihko, mutta silti loistava tunnelmanluoja.
Myös quote-puolella viljellään sellaista pohjoista viljaa, että ikimuistoisia lentäviä lauseita piisaa. Ja verbaali-ilotulitus keskittyy lähinnä Palmun reploihin. Ja vaikka Palmu, tuo vanha köntys, “erehtyykin ensimmäisellä komennuksellaan”, nerokas ratkaisu kehittyy hiljalleen harmaissa aivosoluissa ja lopussa on suurta rikosmysteerin tuntua. Pientä ajanhavinan luomaa hymyäkin huomaa kohoavan huulille.
Komisario Palmun erehdys on tärkeä pysähdyspaikka suomalaisen leffan historiantiellä. Hienostunutta menoa on höystetty absintin (no jo on myrkyt) veroisella väkevyydellä, mantelin karvaudella ja jazzahtelevan dramaattisella musalla. Siinäpä sitä on Frans J:llä sellaiset tutkimusympäristöt, että ainakin Arsi T. diggaa kovasti. Uskaltaapa jopa väittää, että Palmun mustan huumorin täysin kylmäksi jättämällä katsojalla on kapea pää ja leveät hartiat. Tai niin Palmu itse sen ainakin muotoilisi.
