Tämäntyyppisille rikos- että mafiaelokuville on luotu sen verran korkea laatutaso aikoinaan monien klassikkojen toimesta, että uudet yritykset jäävät yleensä valjulle tasolle. Poikkeus vahvistaa säännön, kuten osoittaa Kill the Irishman. Mafialeffojen tutut naamat on kasattu samaan tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan, joka kertoo kivenkovan kelttisoturin, Danny Greenen (Stevenson), tarinan. Greene nousi 1970-luvun Clevelandissa tavallisesta rividuunarista ammattiliiton johtoon ja sitä kautta hämärätoimintaan, jota pyörittivät irlantilaiset ja italialaiset kovanaamat. Kaupunki muistutti ajoittain sotatannerta, kun ryhmät ottivat mittaa toisistaan.
Itse en tiennyt kyseisestä aiheesta mitään ennen kuin olin nähnyt elokuvan, vaikkakin fanitan genreä vilpittömästi. Odotin keskitasoista rikostarinaa, joka viimeistään lupaavan ja mukaansatempaavan alun jälkeen tulisi lässähtämään, kuten niin usein on vastaavilla tapauksilla tapana. Mutta kun ohjaaja Heinsleigh pistää koko ajan kierroksia lisää, tapahtuukin päinvastoin ja leffa imaisee totaalisesti pauloihinsa. Vaikka tarinaa välillä pikakelataan, muutamat henkilöt jäävät mitättömiksi ja avoimia kysymyksiä jää roikkumaan, niin Ray Stevensonin uskomaton roolisuoritus kasvaa elokuvan mukana sellaisiin mittoihin, että pienet puutteet on sillä kuitattu.
Kill the Irishmanin viehätysvoima perustuu pitkälti sen tosipohjaan, karismaattiseen miespääosaan ja siihen, että se palvelee toiminnanjanoisia ja hyvistä tarinoista pitäviä katsojia. Kun mukana on sellaisia nimiä, kuten Val Kilmer (hyviksenä) ja Christopher Walken (pahiksena), ei uskottavuus horju. Vahva irlantilais-soundtrack kuljettaa elokuvan alusta loppuun kiitettävin arvosanoin, perinteitä kunnioittaen.
Leffa on onnistunut, kun se herättää mielenkiinnon tutkia sen käsittelemää aihetta. Tässä Kill the Irisman onnistuu, ja avuksi löytyy Rick Porrellon kirja To Kill the Irishman: The War That Crippled the Mafia (1998).
