En ole koskaan pitänyt itseäni kovin varteenotettavana “kriitikkona”, mutta ihmettelin silti kovasti kuinka paljon pidinkään Häiriötekijästä.
Kyseessähän on kotimainen komedia, joka koostuu kymmenestä eri tarinasta. Minkäänlaista draamallista kaarta ei ole, vaan tarinoiden ainoa yhteinen “punainen lanka” on jokaisessa episodissa esiintyvä häiriötekijä.
Annetaanpa esimerkki elokuvan huumorista: hieno leidi tekee kuolemaa, mutta ennen poistumista keskuudestamme hänelle iskee helvetillisen likainen ja kovaääninen pieru- ja ripulikohtaus. Hah, sehän vasta hauskaa. Itse asiassa tuo ei ollut sarkasmia. Koko leffateatterin sali (mukaan lukien minä) nauroi kuset housuissa.
Koko elokuva on tavallaan samalla tavalla hauska. Paperilla elokuva kuulostaa typerältä, lapselliselta ja halvalta, mutta silti se saa yleisön nauramaan. Elokuvaa mainostettiin mustana komediana ja sitä se onkin. Koko elokuvan ajan vallitsee häiriintynyt ja ahdistava tunnelma, joka huipentuu ruokailuun liittyvään episodiin…
Elokuvahan perustuu Q-teatterin samannimiseen näytelmään vuodelta 2013. Näytelmää en ole nähnyt. Uskon että episodimainen rakenne on toiminut paremmin lavalla, sillä elokuva kärsii ajoittain lievästä epätasaisuudesta. Toiset jutut vaan naurattavat enemmän kuin toiset. Oli episodi sitten kuinka “häiriintynyt” tahansa, kaikki jutut naurattivat silti enemmän kuin yhdessäkään Speden, Adam Sandlerin tahi Eddie Murphyn leffassa. Ja se on totuus.
En ole kriitikkona ehkä niin kyyninen kuin haluaisin, joten älkääpä peljätkö huomatessanne pisteytykseni elokuvalle. Ja ai niin, kävin tuossa syksyllä Q-teatterissa katsomassa saman porukan Jälkeenjäävät-näytelmän. Oli kyllä mahtavaa settiä!
