Mielensäpahoittaja on ilmiö. Kirjailija Tuomas Kyrön luoma hahmo on iskostanut monen mielipidekirjoittajan ja torikokouksen osanottajan puheenparteen sanat Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun… Mutta voiko siitä, mikä on hauskuuttanut kirjan sivuilla, saada aikaan kunnollista elokuvaa kukaan?
Dome Karukoski ei tunnetusti pelkää tarttua monenlaisiin elokuva-aiheisiin. Mielensäpahoittajan tapauksessa isoimpia ongelmia on ehdottomasti se, että kirjoissa kyseinen hahmo puhuu monologia mielipidekirjoitusten muodossa. 80-vuotias ukko maalta, ei ystäviä, vaimo jo enemmän kuin toinen jalka haudassa ja lapset maailmalla. Ukolla ei ole juttukaveria, mutta onneksi ovat lehtien mielipideosastot. Niille hän suoltaa näkemyksiään yhteiskunnan epäkohdista, pienistä ja suurista. Leffassa monologi on maalattu kuviksi ja muokattu dialogiksi. Monologiakin kuullaan, mutta ei siis pelkästään sitä.
Koska Mielensäpahoittajan ajatukset ovat paperilla useimmiten joko fiksuutensa tai pysähtyneisyytensä vuoksi hymyilyttäviä, elokuvankin odottaisi olevan yhtä hauska kokemus. Mutta kirjojen tekstin siirtäminen elokuvalliseen muotoon on liikauttanut sisältöä myös enemmän tragedian suuntaan. Mielensäpahoittaja tulee lihaksi, mutta samalla hänestä tulee haavoittuvampi ja sympatian sijasta hän herättää sääliä. Tällaisten tunteiden siivin Karukoski ja Kyrö kumppaneineen vievät katsojat sinne, mistä kotimaisen elokuvan mustavalkokaudella lähdettiin pois: maalle. Esimerkiksi elokuvassa Jengi (1963) nuoriso on pyrkinyt pois maalta, mutta kaupungin kylmä asfalttiviidakko ei lopulta olekaan mukavin elinpaikka. Kotimaisen elokuvan historiassa maaltamuuttoa on käsitelty näin pienen maan mittakaavaan nähden yllättävänkin paljon. Mielensäpahoittaja on juurtunut syvälle maaseudun maisemiin, eikä häntä saa niistä pois kuin väkisin. Siihen tilanteeseen tässä leffassa ajaudutaan. Mutta epäkaupunkilaisia ajatuksia ei saa hänestä pois, vaikka tarjolla olisi hipaisulla käynnistyvää liettä, maalämpöä ja kuumaa teetä.
Leffa linkittyy aiempiin kotimaisiin elokuviin myös toisella tapaa. Sen pääosassa nähtävä Antti Litja mm. kohtaa eräässä kohtauksessa jäniksen vähän kuin Risto Jarvan Jäniksen vuodessa 1977. Tällaiset nyökkäykset ovat useimmiten miellyttäviä, niin tälläkin kertaa.
Mielensäpahoittaja on selvästi suunnattu iäkkäämmälle yleisölle ja elokuvan harrastajille, joilta suot, kuokat ja jussit eivät ole jääneet kokematta. Vanhemman väestön osalta on hyvä, että heitäkin välillä leffalla huomioidaan, mutta jokin Mielensäpahoittajassa jää silti kaihertamaan mieltä. Esimerkiksi päähenkilön poika (Forss) – hänen yliampuva lammasmaisuutensa ja huvittavaksi tarkoitettu kapinansa tökkäävät kokonaisuudesta silmään epäuskottavina. Miten maalla kasvanut poika voi olla niin etääntynyt töistä, jotka maalla ovat sujuneet perinteisesti monelta naiseltakin? Muitakin outouksia elokuvasta löytyy, esimerkiksi heti sen alkukohtauksessa. Jo elokuvan trailerissa nähty otos, joka esittelee päähenkilön ympäristöineen, on toki visuaalisesti upea ja täyttää tarkoituksensa. Mutta lähteä nyt monen hehtaarin pellolle pelkän kuokan kanssa kääntämään maata… Samalla kun päähenkilö puhelee viisaita kuin Havukka-ahon ajattelijan kaukainen serkku, hän näyttää toimivan päättömästi. Luulisi, että hänellä olisi ollut edes pikkuruinen Ferguson peltohommiin, kuten monilla ikäisillään maalaisukoilla. Vaan eipä näy traktoria, ei edes traktorinromua ojanpenkalla, joten päähenkilön järkevyys saa tahattomasti (?) ison kolauksen heti alkuunsa.
Summa summarum, Mielensäpahoittaja on koskettava ja ajoittain hauska elokuva, joskaan ei nuorisolle tai ainakaan varauksetta sille suunnattu. Elokuva antaa kirjojen hahmoille kasvot ja äänen, ja toimii kerronnan osalta yhtenä A:sta B:hen etenevänä tarinana ajoittain varsin hyvin, vaikka pohjaakin pitkiin monologeihin.
