Eräs tunnettu keihäänheittäjä totesi aikoinaan, että Saksa on paska maa. Itse en ota tähän kantaa, mutta sen olen kyllä huomannut, että suomalaisuus ja saksalaisuus eivät ole niin kaukana toisistaan. Me molemmat kansat puhumme äärimmäisen rumaa kieltä. Meillä molemmilla kansoilla on hurjia luuloja oman maamme absoluuttisesta paremmuudesta verrattuna muihin kansoihin. Suomalaiset tykkäävät kuunnella saksalaisten sukkahousuheavya ja saksalaiset innostuvat suomalaisista metallikirkujista. Takana on myös yhteinen liittolaisuus II:ssa maailmansodassa. Mielestäni silti paras osoitus suomalais-saksalaisesta yhteistyöstä on Peter Lichtefeldin esikoiselokuva Junalinnut.
Tarina kertoo saksalaisesta olutrekankuljettajasta nimeltään Hannes (Joachim Król), joka harrastaa junalla liikkumista kilpailumielessä. Tämä tarkoittaa sitä, että matkustajan pitää päästä paikasta A paikkaan B mahdollisimman joutuisasti käyttäen julkisia joukkoliikennevälineitä. Lentokoneita ei ilmeisesti saa käyttää ja näin ollen juna taitaa olla paras väline tässä kilpailussa. Kilpailussa järjestetään MM-kisat Inarissa ja sinne käy myös Hanneksen tie. Tosin sitä ennen hänellä tulee kiistaa pomonsa kanssa, jonka seurauksena hän lähtee varsin kiivaasti Suomen matkalleen. Sitten kun tämä pomo sattuu vielä kuolemaan hieman epämääräisesti, niin Hannes tietenkin joutuu tietämättään pääepäillyksi murhasta. Suomeen asti häntä lähtee jahtaamaan komisario Franck (Peter Lohmeyer). Junassa Hannes tapaa suomalaisen Sirpan (Outi Mäenpää), jolla on vaikeaa omassa avioelämässään. Sirpa on maanläheinen ihminen, joka tykkää myös junalla matkustamisesta ja haaveilee puutarhanhoidosta Seinäjoella. Ei siis ihme, että nämä kaksi löytävät yhteisellä matkallaan paljon yhteistä puhumista, joka johtaa loppujen lopuksi aina rakastumiseen asti. Loppuselvittelyt käydään Inarissa ja samalla selviää myös se, kuka voittaa juna-aikataulukilpailut.
Junalinnut on pikkunätti elokuva, jonka viehätys löytyy sen minimalistisesta tyylistä, joka muistuttaa paljon Kaurismäen elokuvia. Kevyt ja johdonmukainen rikoselokuvamainen juoni taustalla tuo mukaan ripauksen vanhojen saksalaisten rikospoliisisarjojen tunnelmaa. Elokuvan matkustusteemasta löytyy myös paljon kiehtovia elementtejä. Tässä ikään kuin todistetaan se vanha totuus, että itse määränpäätä tärkeämpää on olla matkalla. Elokuvan lopussa on esillä Lapin-estetiikka, joka tuo kokonaisuuteen vielä jotain ylimääräistä piristystä. Junalinnut onkin minimalistisuudestaan huolimatta yllättävän värikäs ja monipuolinen katselukokemus.
Näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna saksalaisten näyttelijöiden suoritukset eivät häikäise mitenkään erityisesti. Joachim Król suoritus on ihan kiva, mutta itseäni ei haittaisi, vaikka hänen osansa olisi näytellyt joku muu. Outi Mäenpää sen sijaan on vakuuttava ja rakastettava. Kati Outisen ja Kari Väänäsen lyhyt esiintyminen matkustavana pariskuntana on jopa varsin vaikuttava luonnehdinta suomalaiskansallisesta perusluonteesta. Yllättävän hyvin vangittu kohtaus, joka osoittaa, että saksalainenkin voi iskeä suoraan suomalaisuuden ytimeen. Vai olikohan kyseinen kohtaus kopioitu suoraan Aki Kaurismäen elokuvasta? Mukana vilahtaa myös muita suomalaisille tuttuja näyttelijöitä mm. Peter Franzen ja Pertti Koivula.
Elokuva onnistuu tehtävässään jos se jättää katsojaansa jonkinlaisen jäljen. Junalinnut jätti minuun jonkinasteisen matkustuskaipuun. Jäin myös miettimään sitä, koska viimeksi olen ylipäänsä reissannut kiskoilla. Samalla on pakko myöntää, että on siinä VR:n toiminnassakin vaan jotain mystistä nostalgiaa!
nimimerkki: mauge
