Kun yhteiskunnallista sanomaa sisältävä eteläkorealainen musta komedia onnistuu pokkaamaan kokonaisen nipun elokuva-alan kuumottavimpia kultapystejä Hollywoodin primadonnien ja dongiovannien nokan edestä, voinee tapausta jo luonnehtia vähintäänkin poikkeukselliseksi. [movie]Okja[/movie]n kaltaisesta puolivillaisesta suorituksesta itselleni tutumman Bong Joon-honin ollessa ruorissa tietty uteliaisuus lopputuotteen laadun suhteesta sen ympärillä pörräävään hypeen tiesikin henkisen taistomme olevan kohtalon sanelema planeettojen asettuessa oikeaan asentoon. Lopullinen voimainkoetus käydään täällä ja tänä yönä.
Hegelin “herrasta ja käskyläisestä” ammentava Parasite on hassunhauska kertomus ahtaassa kellarikämpässä asustavasta köyhästä perheestä, jonka aikuinen poika saa taipaleensa alkajaisiksi ystävältään lahjaksi mystisen taikakiven, jonka uskotaan tuovan omistajalleen satumaista onnea ja toteuttavan tämän hartaimman toiveen. Kuten kuka tahansa ahdingon ja epävarmuuden demoralisoima sielu, myös köyhän perheen kasvatti toivoo itselleen parempaa elämää – ja myös saa sellaisen: tekaistujen papereiden voimin nuori mies palkataan nyppylän harjalla korkeiden muurien takana asustavan upporikkaan perheen leipiin.
Bongin elokuvan ymmärtämiseksi onkin tässä kohtaa syytä huomata, ettei Parasiten maailmassa konkreettisella osaamisella olekaan työllistymisen tai yltäkylläisen elämän kannalta mitään merkitystä. Piankos köyhä nuori mies onnistuukin keplottelemaan perheenjäsenensä yksi toisensa jälkeen mitä erilaisimpiin työsuhteisiin postmodernin korealaisen arkkitehtuurin viimeisintä osaamista tihkuvaan herraskartanoon, kunnes näiden omaa loukkoa asuttavat vain sen lukuisat saastasta ja verestä elävät syöpäläis- ja jyrsijälajikkeet. Rikkaan perheen lähdettyä lomamatkalle köyhä väki asettuukin asumaan sellaisenaan salaisuuksien ja yllätysten täyttämään ökytaloon kykenemättä kuitenkaan pesemään iholtaan yhteiskunnallisesti alemman tason ihmisten yllä leijuvaa leimallista katkua.
Mikäli Parasiten keskeinen vitsi ei siis vielä ole ehtinyt kunnolla aukeamaan, niin kyseessähän on siis kuvaus toinen toistaan loismaisesti kuppaavista ihmisistä: rikkaat uusavuttomat elävät köyhien työstä, köyhät käyttävät häikäilemättä hyväkseen rikkaiden hyväuskoisuutta ja puolivälin jälkeen mukaan lyöttäytyy vielä velkojiaan pakoileva arkkitehtikin. Bongin Parasite onkin melkoisen vuoristoratamainen elämys, joka taattuun aasialaisen nykyelokuvan tapaan heittelee tarkoituksellisesti äärilaidasta toiseen kuin Sion Sonon tuotoksissa konsanaan: yhdessä hetkessä voidaan liikkua vähän kevyemmän satiirin puitteissa, sitten yhtäkkiä homma muuttuukin trilleriksi sekä edelleen verta ja väkivaltaa tihkuvaksi pikimustaksi komediaksi. Bongin loistarinassa viihdyttävintä onkin sen kaoottinen ennalta-arvaamattomuus.
Parasite paljastuikin siis kaikista mahdollisista ennakko-odotuksistani huolimatta äärimmäisen hauskaksi ja tekijälleen poikkeuksellisesti myös sanomaltaan hillityksi poliittiseksi komediaksi. Yllättäen Bongin elokuvan komedian terä onkin viiltävimmillään astuessaan Voiman pimeämmälle puolelle, erityisesti kohtauksessa jossa köyhä perhe yrittää päästä eroon rikkaan väen sisäköstä koettamalla vakuuttaa tätä sairastavansa tuberkuloosista. Ehkä taivaankappaleiden rivistöt olivat tällä erityisen maagiset, sillä lopun yliampuva verilöylykin sai allekirjoittaneen hekottamaan ääneen. Mitä ilmeisimmin Bongin teoksen kliimaksi koettaakin sanoa, että kaikesta huolimatta niin rikkaat kuin köyhätkin ovat lopulta vain lihaa ja verta, eikä maallinen mammona sen enempää kuin oveluuskaan lopulta estä ihmistä kuolemasta.
Bong Joon-ho on näin ollen siis onnistunut palauttamaan uskoni kykyihinsä kiusallisen tökerön Okjan jälkeen. Samalla olen iloinen, että valtavirran yleisökin tuntuisi ottaneen miehen viimeisimmän omakseen, pienemmän profiilin rapeampi eteläkorealainen elokuvataidekin tuntuisi nykyisin tekevän kauppansa tympeään erikoistehostekikkailuun sekä luihin ja ytimiin asti syöpyneeseen poliittiseen korrektiuteen hiljalleen kyllästyvässä lännessä. Parasiten kaltaisen taideteoksen näkyvä voittoputki maailmanmarkkinoilla onkin mielestäni merkki kansainvälisen kulttuurivaihdon tervehdyttävästä vaikutuksesta myös meidän aikanamme: kaikesta kyynikoiden mutinasta ja yleisestä pessimismistä huolimatta laadukkaalle tarinankerronnalle ja elokuville näyttäisi aina riittävän kysyntää. Toivottavasti länsimaiset elokuvanikkarit ottaisivat korealaisten osaamisesta vaarin ja alkaisivat jälleen tuottamaan vastaavaa laatua myös omin avuin ja inspiraatioin.
