Delicatessen on Marc Caron ja Jean-Pierre Jeunetin yhteistyöllä syntynyt, jo kulttimaineeseen noussut varsin absurdia mustaa huumoria ja surrealistisia kauhuskenaarioita sisältävä post-apokalyptinen rakkaustarina. En voi sanoa, että aiemmin olisin Jeunetia pitänyt järin erikoisena kaverina kun olin tätä ennen nähnyt ainoastaan keskinkertaisen Alien – ylösnousemuksen ja Amelien, joka taasen ei uponnut minuun yhtään. Ennen Herkuttelijoiden yötä Caro itse oli täysin tuntematon kaveri minulle, mutta filmografiaa katsoessa taitaa suhteellisen tuntemattomaksikin jäädä Kadonneiden lasten kaupungin jälkeen (joka on myös Jeunetin ja Caron yhteistyötä).
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa yhden ja saman kerrostalon ympärille, lukuunottamatta paria viemärikäyntiä. Rakennusta “johtava” lihakauppias omistaa myös alakerrassa sijaitsevan lihapuljun Delicatessenin, josta asukkaat saavat hakea muonansa maksua vastaan. Lihasta ja ruoasta yleensä onkin ymmärrettävistä syistä kova puute, joten sen laatu sekä se, mistä se on tullut, ovat varsin kyseenalaisia seikkoja. Elokuvassa seurataan asukkien elämää sekä samalla kerrotaan uuden tulokkaan ja lihakauppiaan tyttären välillä hitaasti, mutta varmasti kukkaansa puhkeavaa ihastussuhdetta. Hahmoja löytyykin joka lähtöön; on yksinkertaisesti tyhmiä, onnettomia, sympaattisia, seinähulluja, lähestulkoon normaaleita sekä velikullat veljespojat, jotka tykkäävät hieman keppostella. Pojat tuovatkin elokuvaan paljolti hupia ja ovat hahmoina koko ajan katsojassa läsnä, vaikkei heillä niin järin suuri rooli olekaan, muuten kuin joissain tapahtumissa.
Itse kun olen Fallout 3 -videopelin (erityisesti tuon kolmannen osan) suurystävä, yhtäläisyyksiä ei voi olla huomaamatta: veikeät “maanalaisesti” elävät (Troglot), rahana käytetään aivan jotain muuta kuin “oikeaa rahaa” ja miljöö on raunioista rakennusta sekä viemäriä. En sitten tiedä, onko joku joskus luonut post-apokalyptisyydelle omat sääntönsä, mutta kaikkea tätä komediaa sekä draamaa löytyy niin kyseessä olevasta elokuvasta kuin edellä mainitusta videopelistä. Ulkomaailmaankaan ei kuuleman mukaan kannata huvikseen lähteä tallustelemaan kun voi joutua esimerkiksi kannibalismin uhriksi. Ainoa yhteys taitaakin olla välillä lihaliike-Delicatessenissä käväisevä moottoripyörällä kulkeva sekopää postikusti. Olisi itseasiassa hauska nähdä enemmänkin kuvauksia samaisesta maailmasta, kuitenkin eri paikoista.
Visuaallisesti elokuva on todella vakuuttava äänimaailmaa myöten. Paljon Burtonmaista kikkailua on havaittavissa ja “kusenkeltainen” värisävy luo omaa synkkää, mutta samalla myös hauskaa tunnelmaansa. Caro ja Jeunet ovat luoneet yleisilmeensä merkillisen hyvin ja juoni kulkee raiteillaan varsin mallikkaasti. Dialogia elokuvassa on tarpeeksi, mutta kuva puhuu paremmin puollestaan. Asukeilla onkin varaa letkautella toimivia vitsejään sekä nokkeluuksia. Vaikka huumori on kohtuullisen mustaa, siitä saa silti hyvin selkoa, joten ei sitä kovin vakavasti voi mennä ottamaan.
Parasta Delicatessenissä ovat tapahtumat, jotka loppujen lopuksi kietoutuvat yhteen ja kaikilla on oma osuutensa hervottomaan loppuun. Eräänkin asukkaan epäonnistuneet itsemurhayritykset ovat kaikessa monimutkaisuudessaan harvinaisen hauskoja, mutta niin ovat myös aina välissä muille sattuvat tragediat. Delicatesseniä voikin suositella kaikille, jotka pitävät humoristisesta otteesta vakavassa aiheessa. Minut ainakin tämä elokuva pääsi toden teolla yllättämään, vaikka olinkin lukenut sekä kuullut tästä ainoastaan hyvää.
“You think this is a safari, bitch?”