Ant-Man on tuorein installaatio Marvel-mythoksen kääntämisessä elokuvauniversumiksi. Suurelle yleisölle tiedemies Henry Pym alias Muurahaismies on tuiki tuntematon, mutta kutisti itsensä ensikertaa sarjakuvalehtien sivuilla jo vuonna 1962. Monelle intohimoisellekin supersankarirymistelyjen ystävälle voi tulla yllätyksenä se, että alkuperäistarinoissa Hank Pym oli Kostajien (The Avengers) perustajajäsen ja loi kuluvan vuoden jatko-osassa nähdyn Ultronin sekä Visionin.
Vuoden 2012 Avengers-elokuvaan mennessä Ant-Man ei ollut kuitenkaan saanut vielä sooloaan eikä häntä sen puoleen esitelty uutena hahmona tutut sankarit yhteen koonneessa suurseikkailussa. Kuluvan vuoden uutuuksissa nämä seikat on kierretty tyylikkäästi. Avengers: Age of Ultron kytki jalomielisen androidin ja pahansuovan robotin syntyperän luontevasti Tony Starkin (Iron Man) teknologiaan ja Muurahaismiehen omassa elokuvassa Pym liitetään Starkin isän, Howardin, rinnalle Avengers-aloitteen taustajoukkoihin.
Ant-Man kertookin eläköityneen supersankarin (Michael Douglas) ponnisteluista teknologiansa suojelemiseksi manttelin siirtyessä nuoremmalle polvelle. Kutistuviin saappaisiin astuu taitava varas ja sähköteknikko, Scott Lang (Paul Rudd), joka on hänkin nimeään myöten sarjakuvista poimittu ja uudelleensovitettu. Kortensa kekoon haluaisi malttamattomasti kantaa myös Pymin tytär (Evangeline Lilly).
Tuntematon supersankari, radikaalisti versioitu ensiesiintyminen, statuksensa osalta hivenen odottamaton pääosaesittäjä sekä kepeän humoristiselta vaikuttava tunnelma muodostavat sopan, joka ennen elokuvan katselua haiskahtaa pahan kerran flopilta. Vaikka Ant-Man jääneekin lähes varmasti kauas taakse miljardiluokassa painivista Avengers-eepoksista, se on tahkonnut alle viikossa tuotantobudjettinsa reilusti takaisin ja lähes saman verran kuin esimerkiksi vuoden 2008 The Incredible Hulk tienasi koko teatterikierroksensa aikana.
Vaikka elokuvan tulos jäisikin vaatimattomaksi, toteutuksensa osalta se on kaikkea muuta. Elokuvatuotantoja suunniteltaessa ja nykyaiset tekniset mahdollisuudet huomioon ottaen voidaan jo melko rehellisesti sanoa, että vain mielikuvitus on rajana. Ant-Man tuntuu uhmaavan jopa tuota rajaa ja edustaa väkevimpinä hetkinään silkkaa elokuvan taikaa. Pym-teknologiasta, muurahaisten täysimittaisesta hallitsemisesta sekä ennen kaikkea hyönteisen kokoon kutistuvan miehen näkökulmasta otetaan irti lähes kaikki mahdollinen.
Disneyn henki on läsnä selkeämmin kuin sen omistaman Marvelin aiemmissa tuotoksissa on vielä kertaakaan nähty. Tämä saattaa joitakin supersankarifaneja häiritä, mutta toisaalta mikä olisikaan sopivampi hahmo omaksumaan tarinaansa sadunomaisia piirteitä kuin muurahaisilla ratsastava lilliputti? Liisa ihmemaassa ja Peukaloinen ovat mielleyhtymissä lähellä. Aiempien supersankarielokuvien osalta puolestaan Vihreä Lyhty (Green Lantern, 2011).
Muurahaismies on yksi Marvelin vanhimmista hahmoista ja supersankarina eräänlainen arkkityyppi. Siitä huolimatta hahmon käsittely on ollut usein varsin persoonallista ja kouriin tuntuvaa kuten vaikkapa Hämähäkkimiehen siviilielämän yksityiskohtainen kuvailu. Miksipä sitten Ant-Man-elokuvakaan kertoisi päähenkilöstään kuin Kapteeni Amerikasta?
Perinteisen DC:n hahmoille tyypillisemmän vakavamielisen pullistelun sijasta ja hyvä vastaan paha -asetelman lisäksi Ant-Man yhdistelee kerrontaansa toimintakomedian vallattomia farssin aineksia sekä esimerkiksi Ocean’s Elevenin kaltaiselle höynäytyselokuvalle tyypillistä svengiä. Kuullaanpa leffassa myös Quentin Tarantinon Jackie Brown -mestariteoksesta tuttuja säveliä, jotka sopivat kohtaukseensa kuin päähenkilö avaimenreikään.
Elokuvasta toki löytyvät kaikki klassiselle kasvutarinalle tyypilliset kliseet ja se on äärimmäisen ennalta arvattava. Ant-Man on kuin oppikirjaesimerkki istutus ja lunastus -tekniikasta, jossa katsojan huomio kiinnitetään johonkin esineeseen tai asiaan, jolla tulee elokuvan myöhemmässä vaiheessa olemaan keskeinen rooli. Supersankarielokuvassa tällaiset seikat ovat paitsi odotettavissa, jopa toivottavia, eivätkä ne automaattisesti pilaa katselunautintoa. Päinvastoin ne saattavat nimenomaan lisätä sitä.
Ant-Man on paras Marvel-lanseeraus sitten Iron Manin (2008) ja aivan ehdottomasti hauskin. Rennosta fiiliksestä pitävät huolen taitavat näyttelijät, joiden suoriutumista seuratessa voi helposti kuvitella kuvauspaikalla olleen erittäin hauskaa. Koomisuudestaan huolimatta Ant-Man onnistuu muutamaan otteeseen nostattamaan tunteet hyvinkin helposti pintaan, mikä on toiminnan määrään ja elokuvan lähtöasetelmaan nähden yllättävää. Yhtä nopeasti leffa myös purkaa jännitteet ja saa purskahtamaan uudelleen nauruun.
Tässä suhteessa Ant-Man tuo mieleen ilmiömäisesti menestyneen Furious 7:n, jonka lisäksi se on tähän asti vuoden ainoa viiden tähden valtavirtaelokuva. Se ei ole erinomainen ainoastaan laadukkaan tuotantonsa ansiosta, vaan myös siksi, että se tekee kaiken aikaa pilaa itsestään. Ant-Man on kaikin puolin täydellinen seikkailuelokuva ja uudella tavalla toimiva supersankarikertomus, joka jättää hyvälle tuulelle ja kaipaamaan lisää. Sanonta pieni suuri mies ei ole vielä koskaan pitänyt näin tarkasti paikkaansa.
