Aikoinaan Hollywoodissa oli kolme hauskaa punapäätä: Lucille Ball, Red Buttons ja Danny Kaye. Jokainen, joka on joskus nähnyt Kayen vauhdissa, tietää miehen olleen varsinainen kieliakrobaatti. Toista samanlaista ei ole vielä näkynyt. Jim Carrey on hieman samoilla jäljillä, mutta silti oma lukunsa.
Kayen uran nousuaikoina tehty Ihmemies on niitä elokuvia, joiden katseleminen saattaa olla äärimmäisen tylsistyttävä kokemus tai sitten ei. Parhaimman vaikutelman leffasta saa hivenen väsähtäneessä olotilassa. Kaye esittää identtisiä kaksosia, Buzzya ja Edwiniä, joista ensin mainittu murhataan. Buzzy sattuu nimittäin olemaan avaintodistaja gangsterijupakassa. Vaikka veljekset olivatkin identtisiä, olivat he täysin eri maata. Buzzy oli rempseä viihdetaiteilija ja Edwin taas viihtyy kirjastoissa omissa oloissaan. Hissukka saa kuitenkin kyytiä, kun veli palaa kuolleista selvittämään vääryyden ja lainaa kaksosensa ruumista. Lukutoukka joutuu hankaliin tilanteisiin lukuisten tyttöystävien, gangsterien ja vaativan yleisön edessä. Leffa paranee hetki hetkeltä. Sen hauskin kohtaus on aivan finaalissa, kun herra Kaye näyttää kyntensä oopperassa. Vapise Verdi, hauskempaa eliittitaidetta ei ole tehty sitten Marx veljesten Illan oopperassa…
Kayen kyvyt hämmästyttävät. Ne pitävät yllä koko elokuvaa lähes yksinään, eivätkä juuri päästä katsojaa turtumaan – auringonpilkuista ja henkisestä tilanteesta riippuen. Lopun hoitavat Oscarilla palkitut erikoistehosteet, jotka ovat säilyttäneet voimansa yllättävän hyvin. Naiskauneudesta vastaa mm. aikansa kuulu tanssitähti Vera-Ellen (hoh-hoijaa) ja hupaisana sivustaseuraajana nähdään Saksasta Hollywoodiin paennut S.Z. Sakall, jonka kasvot tulivat tutuksi mm. Casablancassa Humphrey Bogartin vierellä vuosia ennen tätä leffaa. Kaiken kaikkiaan varsin mukavaa viihdettä, ellei jo Danny Kayen näkeminen kahtena ole liikaa.
