Vuonna 1994 valmistunut Tiskirotat on nousemassa hiljalleen klassikon asemaan, eikä sitä voi yhtään ihmetellä. Elokuvassa on nimittäin loistavaa dialogia, tekemisen iloa, hyviä havaintoja, kourallinen hauskoja hetkiä sekä palanen aidonoloista tarinaa nuorten vätysten elämästä. Kyseessä on myös monitaituri Kevin Smithin, amerikkalaisen independent-elokuvan kuuluisimpia ja mainstreamimpia nimiä, debyyttifilmi, joka on niin loistava, että siitä on paha pistää paremmaksi. Eipä Smithin uran seuraavat leffatkaan huonoja ole olleet, sillä ohjaaja taitaa dialogipainoitteisen huumorin ja “MTV-sukupolven” (yksi sanoista, joita melkeinpä vihaan) äänellä puhumisen enemmän kuin taitavasti. 12 vuotta myöhemmin Smith palaa esikoiselokuvansa tarinaan jatko-osassa Tiskirotat II.
Viime kerralla Dante (Brian O’Halloran) ja Randal (Jeff Anderson) olivat nuoria vetelehtijöitä, iältään noin parikymppisiä, jotka tekivät työtään puolihuolimattomasti samalla siinä sivussa lorvien. Dante vastasi pienen ruokakaupan kassana olemisesta ja Randal toimi videovuokraamon myyjänä. Nyt yli kymmenen vuoden jälkeen pojille on kertynyt lisää ikää, mutta asenteet ja tyyli eivät ole mihinkään muuttuneet. Randal on kaksikosta rääväsuisempi ja sanoo mitä sylki tuo suuhun. Härskiä läppää heittävä kaveri ei ole niitä kaikkein fiksuimpia tyyppejä, mitä maailma kantaa, mutta tietoa löytyy ainakin Star Warsin maailmasta. Dante tasapainoittaa kaksikkoa sovittelevalla, myötätuntoisella ja hieman epävarmalla luonteellaan. Pojat ovat vaihtaneet työpaikkaa Mooby’s-pikaruokalan riveihin hampurilaisia paistamaan. Pomona on hyvännäköinen nainen (Rosario Dawson, siis se Kids-elokuvan jakorasiamainen tytsy), työkaverina nuori nörtti (Trevor Fehrman), jota ainakin Randal jaksaisi kiusata ihan työksensä, ja työpaikan ulkopuolella hengaavat yhä huumeita myyvä kaksikko Jay & Silent Bob (Jason Mewes ja ohjaaja-käsikirjoittaja Smith itse). Meininki jatkuu siis sinä samana rentona lepsuiluna kuin mihin aikaisemmassa osassa jo totuimme. Töitä tulee tehtyä välillä, mutta siinä sivussa ehditään heittämään elämää suurempia kommentteja tärkeistä asioista, kuten sarjakuvien ja elokuvien maailmoista. Dante on tavannut naisen, jonka kanssa hän aikoo mennä naimisiin, minkä vuoksi hän aikoo vaihtaa maisemia New Jerseystä Floridaan. Randal keskittyy suunnittelemaan jäähyväisbileitä ja Dante miettii tekemiään valintoja.
Tiskirotat II jatkaa sillä samalla asiallisella törkylinjalla kuin muutkin Smithin elokuvat ennen Tyttö tuollainen -filmiä. Juonen kehittelyssä Smith ei ole paras, mutta korvaa tuon puutteen dialogin laadukkuudella. Smithin kirjoittamaa dialogia on taas kerran mukava kuunnella (kannattaa siis kuunnella, DVD-painoksen suomennokset ovat aika kehnoja), mutta ei pärjää hänen parhaiden luomusten tasolle. Parhaimmillaan ollaan hulvattomissa tunnelmissa eikä missään vaiheessa tule tylsää. Elokuvasta paistaa se tekemisen ilo, mikä on varmasti vallinnut tätä pätkää tehdessä. Tätä jatkista ei selvästikään ole tehty rahankiilto silmissä, vaan selvästä rakkaudesta aihetta kohtaan. Näyttelijät eivät ole alansa parhaita, mutta sopivat näihin rooleihin kuin DVD-levy DVD-soittimeen (ei niitä vanhoja fraaseja aina viitsi toistaa, vaikka nämä uudet vähän ontuvatkin). Smith saa puristettua näyttelijöistään vaadittavat suoritukset, joten hän varmaan on saanut näyttelijät tajuamaan täydellisesti, mistä on kyse. Hahmot ovat taas täydellisesti hiottuja kokonaisuuksia, joihin on helppo samaistua ja joita on myös helppo vihata. Miinusta tulee kahdesta kliseisestä ja hieman värittömästä naishahmosta, jotka ovat onneksi hyvin näyteltyjä.
Ensimmäinen osa kertoi rennolla tyylillä nuoresta sukupolvesta, jolla on kokonainen elämä vielä edessä. He eivät ole varmoja valinnoistaan, joten he keskittyvät hengailemiseen. Tämä jatkis kertoo siitä, miten tuo vaihe voi jäädä päälle. On olemassa ihmisiä, jotka eivät pysty irtautumaan menneestä, joten elokuvan aihe on aika tärkeä ja hieman pelottavakin omaa tulevaisuuttaan ajatellen. Vaikka leffa sisältää kunnon remmellystä, niin siitä huolimatta tunnelma on aika haikea aiheen tuoman tunnelatauksen vuoksi. Kaikesta härskiydestään huolimatta Tiskirotat II onnistuu olemaan varsin lämminhenkinen ja arkinen kuvaus tavallisista tallustajista, joiden kohelluksia on mielenkiintoista katsella.
Jos Tiskirottien likainen ja hieman kyseenalainen komiikka iski, niin tämä jatko-osa jatkaa samoilla linjoilla. Smith-fanit nauttivat tästä teoksesta, mutta heihin, joihin ei ole kolahtaneet ohjaajan aikaisemmat hengen tuotteet, niin tuskin tämäkään sen paremmin iskee. Tosikkojen on turha vaivautua, sillä loppupuolella esiintyvä materiaali voi aiheuttaa monenkin kukkahattutädin ennenaikaisen kuoleman. Smith-universumiin ei ole kuitenkaan tuotu mitään uutta, vaan varsin tuttuja polkuja astellaan. Ihan messevä tapaus, vaikka jättääkin “mukava välipala” -tunteen. Ideoiden puhdasta lämmittelyähän tämä on, mutta hyvää sellaista.
